Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

”Soitin Jenniferille ja Elinalle, jotka olivat heti mukana suunnitelmassani. Tapasimme Kampissa, josta lohduttautumisseremonian oli määrä alkaa. Kerroin tilanteen. Minun ei tarvinnut esitellä aikomustani, sillä olimme tehneet saman aikaisemminkin. Ideana oli unohtaa itsensä kenkäkauppoihin ja pistäytyä konditorioissa, joista sai samppanjakreemitäytteisiä konvehteja, rapeita vadelma-sokerikidesuklaita sekä sacherkakkua isompaan angstiin. Piti saada poreileva hellyys kielen kärjelle, laajentaa tämä tunne vähä vähältä ulkomaailmaan. Terapian nimi oli ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”.”

riikka-pulkkinen_iiris-lempivaaran-levoton-ja-painava-sydan-768x1116
Kuva: Otava

Riikka Pulkkisen neljäs romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013, Otava) on keveä lukuromaani vajaa kolmekymppisen ja korkeakoulutetun helsinkiläisnaisen itsensä etsinnästä pitkän parisuhteen kariuduttua yllättäen. Tarina kerrotaan nimihenkilö Iiriksen näkökulmasta, ja kaikenlaiset chick lit-kliseet ovat jopa huvittavuuteen saakka läsnä: Iiris kärsii mistäpä muusta kuin korkokenkä- ja suklaariippuvuudesta, omaa shoppailujensa perusteella lähes loppumattomat rahavarannot − vaikka käykin työpaikallaan vain pyörähtämässä − ja hädän hetkellä hänen aikuiset ystävänsä suostuvat mihin tahansa, kuten esimerkiksi pukeutumaan etsiviksi ja vakoilemaan Iiriksen ex-poikaystävää läheisessä pensaassa tuntien ajan.

Edellä mainituista piirteistä voi olla montaa mieltä, mutta erotuskan vuodattamisen ja miessekoilujen lisäksi kirjassa päästään paikoin pohtimaan koskettaviakin teemoja sisarussuhteista ja aikuistumisen vääjäämättömyydestä. Huolimatta Pulkkisen muun tuotannon vakavuudesta Iiriksen tarina on ensisijaisesti mielikuvituksellista viihdettä, ja sellaisena se on myös luettava.

Iiris Lempivaara on levoton sielu ja koulupsykologi, joka on suunnitellut koko elämänsä lapsien nimiä myöten rakkaan Aleksinsa kanssa. Kun Aleksi aamupalapöydässä kuitenkin kertoo, ettei rakkautta enää ole, alkaa Iiriksen elämässä aivan uusi luku. Selvitäkseen lamauttavasta käänteestä nainen suuntaa tarmonsa suklaan syömiseen työajalla, armottomaan treffailuun sekä avautumiseen parhaalle ystävälleen Elinalle ja täydelliselle siskolleen Jenniferille. Parhaat neuvot itsensä uudelleen löytämisen tiellä tuntuvat kuitenkin antavan 85-vuotias naapurin Marja-Liisa sekä eksentrinen gynekologi Ritva, joiden tehtäväksi jää opettaa sanojen ei ja kyllä merkitykset uudelleen.

Kuten niin usein, aika ja uudet tuulet parantavat syvätkin haavat. Iiriksen enimpien mieshuolten väistyttyä avautuu kuitenkin uudenlaisia ihmissuhdeongelmia, ja ne ovatkin mielestäni kirjan parasta ja samastuttavinta antia. Pikkusiskon näkökulmasta virheetöntä perhe-elämää elävä Jennifer herättää Iiriksessä valtavaa rakkautta ja ylpeyttä, mutta samaan aikaan myös raastavaa kateutta. Ulkopuolisuuden tunne sen kuin kasvaa, kun myös elämänmittainen suhde Elinaan alkaa tämän aikuistumisen ja parisuhteen vakiintumisen myötä muuttaa muotoaan. Onko ystävyys yhtä aitoa ja hyvää, jos aivan kaikkea ei enää jaetakaan toiselle kuten lapsena ja nuorena? Iiriksen suhtautuminen lähipiirinsä suuriin muutoksiin ja pelko yksinjäämisestä kuvataan herkästi ja syvällisestikin, mutta humoristista kokonaisuutta särkemättä.

Vaikka Iiris kuvataan lahjakkaana ja kunnianhimoisena naisena, ei hänen mielenkiintoista koulupsykologin työtään sivuta kuin ohimennen. Sen sijaan Pulkkinen hassuttelee päähenkilöllään antaumuksella, ja laittaa Iiriksen kehittelemään erilaisia herkkuihin, kengänkorkoihin ja mekkoihin keskittyviä metodeja niin itselleen kuin 16-vuotiaille (naispuolisille) asiakkailleen. Ratkaisu tuntuu hieman tylsältä, sillä tarkoituksellisesti kepeäänkin kirjaan mahtuisi asiantuntemustaan käyttävä nainen. Toisaalta samalla alalla työskentelevä Elina kuvataan kaikin puolin vakaampana ja analyyttisempana henkilönä, joten kenties kyse on vain Iiriksen epätasapainon ja levottomuuden alleviivaamisesta.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän päättyy lajityypilleen uskollisesti onnellisesti, mutta se onnistuu ilahduttamaan sanomallaan. Iiristä ei lopulta tee onnelliseksi yksikään mies tai kenkäpari, vaan rakkaiden läheisten ja omien mokien avulla saavutettu oivallus siitä, kuka hän on, mistä hän tulee ja mitä elämältään haluaa. Kliseistä kenties sekin, mutta ehdottoman tärkeää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 11: Kirjassa käy hyvin

Eve Hietamies: Yösyöttö

Olin koko ajan hukassa. Koko ajan kysymässä, että voiko näin ja mitä sitten?
Olin koko ajan toivonut, että jotkut kivikautiset geenit olisivat heränneet ja alkaneet lähettää alitajuntaan selkeitä ohjeita: sille näyttää tulevan nuha, nosta sängyn pään puolella olevia jalkoja parilla puhelinluettelolla. Nyt se menee kippuraan itkemään, mahaan sattuu, lopeta hiton D-vitamiini ja usko nyt vihdoin, että on odotettava siihen asti, kun sen maha oikeasti kestää – älä rääkkää pienempääsi senkin palliaivo!
Kirjoista löytyi tietoa, mutta ei niissäkään kaikkea kerrottu: miten vauvalta saa hikan pois?

 

yösyöttö
Kuva: Otava

Ainakin omasta näkökulmastani lapsiperhekomediana mainostettu Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) yllätti: on se hauskakin, paino päätteellä -kin. Kenties väärälle taajuudelle viritettyjen odotusten vuoksi tulkitsin romaanin enemmän vakavia aiheita käsittelevänä, hyvin surullisenakin teoksena, mutta ehkä suomalaiseen komediaan mahtuvat myös raskausmasennus, synnytyksenjälkeinen psykoosi, erokiistat ja yksinhuoltajavanhemmuus. Synkistelyksi kirja ei kuitenkaan liu’u: teksti on vetävää ja elämä voittaa, vaikka arki paina päälle raadollisestikin.

Tärkein syy lukijan toiveikkuuteen ovat sydämelliset hahmot, joiden puolesta vuoroin pelkää, iloitsee ja nolostelee. Tarinan keskiössä on kolmekymppinen aviopari, Antti ja Pia Pasanen. Uraansa keskittyneet ja kaupunkielämän mukavuuksista nauttivat aikuiset muuttuvat pian neuvottomiksi, kun edessä on täysin uudenlainen haaste: vanhemmaksi kasvaminen yllätysraskauden myötä. Pia vaikuttaa hieman kärttyiseltä ja alakuloiselta pitkin raskausaikaa ja synnytyksen jälkeen, mutta kaikki selitetään Antille hormonien piikkiin. Lopulta kuitenkin selviää, ettei Pia todella ollut valmis vanhemmaksi: hän on masentunut, psykoosissa ja kykenemätön (ja haluton) hoitamaan lasta. Kaljanjuonnista, leppoisasta elämästä ja toimittajan työstään nauttiva Antti heitetään keskelle koti-isän arkea, sillä muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Ensin Antti on vain shokissa ja pyrkii parhaansa mukaan täyttämään lapsensa tarpeet. Outo uusi maailma herättää myös katkeruutta: eihän tämän pitänyt mikään miehen homma olla. Läheisen ja mieluisan työyhteisön menettämisen lisäksi koti-isäksi jäänyt Antti kohtaa yhden suomalaisen tasa-arvon ongelman konkreettisesti neuvolan tapaamisissa ja leikkipuistoissa: hän on lähes poikkeuksetta ainoa mies, eikä äitien piireihin ole niin helppoa ujuttautua. Kirja nostaakin oivallisesti esiin yhteiskunnassamme edelleen vallitsevia oletuksia äidistä ensisijaisena vanhempana, niin naisten kuin miestenkin vaatimuksesta. Samalla Yösyöttö on tarina myös mikrotason heräämisestä: tosipaikan tullen Anttikin tajuaa, miten huonosti on osannut tukea vaimoaan ennen tämän lähtöä – kaikenlaiset huolet koskien synnytystä ja kasvatusta oli helppo kuitata olan kohautuksella, kun lapsen asioiden piti jatkossakin koskettaa vain vaimoa.

Yksinäisyys ja epätoivon tunne pirstaloituneen parisuhteen ja avuttoman lapsen yksinhuoltajana toimimisen vuoksi on onneksi helpompi kestää läheisten avulla. Vaikkei tiivistä tukiverkkoa löydy heti, onneksi naapurin Reposet, erityisesti lapsirakas Anna, eivät jää neuvottomiksi keskellä yötäkään. Toimituksesta tuttu ystävä Peippo, ymmärtäväinen isä ja innokas kehitysvammainen pikkuveli Janne tarjoavat aikuisia kontakteja yksinäisiin päiviin, puhumattakaan neuvolan avuliaasta Ullasta tai äiti-lapsi-piirien kiinnostavasta kotiäidistä, Ennistä. Pikkuhiljaa arkirutiinit alkavat sujua, ja vaikkei elämä Yösyötössä olekaan ruusuilla tanssimista edes pahimman mentyä ohi, Antti alkaa taas jumittamisen sijaan tuntea elävänsä ja osaavansa.

Yösyötön tarina innoitti myös elokuvaversion tekemiseen (Marja Pyykön ohjaus v. 2017), eikä se ole ihme: tarina tarjoaa sopivassa suhteessa yllättäviä käänteitä, realistisia ihmissuhdeongelmia ja uskoa huomiseen ihmiselämän haavoittuvimmillakin hetkillä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 19: Kirja käsittelee vanhemmuutta

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

”Hukou, asuinpaikkaoikeus, on kiinalaisen elämän tärkein todistus. Ilman sitä ei virallisesti ole olemassa. Hukouttomilla ei ole asiaa sairaalaan, he eivät pääse naimisiin, töihin tai edes junan kyytiin, sillä lipunostoon tarvitaan henkilötodistus. Kiinalaiset kutsuvat heitä mustiksi lapsiksi. Mustia lapsia on miljoonia, sillä moni laiton liikalapsi on paperiton kansalainen. Tämä on yksi yhden lapsen politiikan seurauksista. Millaista on elää, kun ei ole virallisesti olemassa?”

https://atena.fi/yhden-lapsen-kansa
Kuva: Atena

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016, Atena) valaisee Kiinan tilannetta vuosina 1979−2015, jolloin kansalaisilla oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus vain yhteen lapseen. Aihe on varmasti monille päällisin puolin mediasta tuttu, mutta Mannisen kirjaan kokoamat vaikutukset ja seuraukset – niin hyvässä kuin pahassa – pääsevät yllättämään asiaan perehtymättömän kokonaisvaltaisuudellaan: yksikään kiinalainen ei ole niiden ulottumattomissa. Yhden lapsen kansa kuvaa hienosti monimutkaisen aiheen eri puolia lukuisten kiinalaisten haastateltaviensa kautta. Liikaa lapsia tehnyt kapinallinen suurperhe, lapsuuttaan suorittava ainokainen ja isä, jonka pojille ei löydy vaimoja elävät yhden lapsen säännöksen vuoksi hyvin erilaisissa tilanteissa.

Yhden lapsen kansa tuo hienosti esille sen, miten valtavat ja syvälliset vaikutukset yhdellä poliittisella päätöksellä voi olla. Voisi kuvitella, että väestörikkaassa maassa sääntöä olisi ollut helppo kiertää, mutta teos tarjoilee leuat pudottavaa faktaa ylimääräisten lapsien hankkimisen seurauksista: jopa raskaana olevien naisten painostus ja sieppaukset pakkoabortteihin, vanhemmiksi tulevien omaisuuden tuhoaminen ja vuosipalkan suuruiset sakot olivat kiihkeimpinä aikoina osa protokollaa. Viralliset perhesuunnitteluviranomaiset kartoittivat naisten kuukautiskiertoja ja vyötärönympäryksiä sekä toteuttivat tarvittavat rangaistukset ”koko maailman hyväksi”. Tutkimusten mukaan edelleen suuri osa kiinalaisista ajattelee valtion tehneen väestönkasvua jyrkästi rajoittamalla palveluksen koko maailmalle ilmastonmuutoksen hidastamisen muodossa, vaikka ainakin teoksessa esiteltyjen tutkimusten ja arvioiden mukaan väestönkasvun jyrkkä hidastuminen on paljolti kaupungistumisen ja vaurastumisen, ei rajoitusten, ansiota. Vuodesta 2015 Kiinan johto onkin jo kannustanut perhekokojen kasvattamiseen, sillä vääristynyt huoltosuhde aiheuttaa uudenlaisia ongelmia maan sisällä.

Manninen on onnistunut yhdistämään tutkimustulokset, haastattelut sekä omat subjektiiviset huomionsa tasapainoiseksi kirjaksi, joka jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille ajatuksille. Sitä tarvitaankin: suuntaan tai toiseen kiihkoilematta kirjoitettu teos on sisällöltään paikoin niin rankka, että kirjaan haastateltujen kohtalot siirtyivät uniinikin. Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja ei kuitenkaan mässäile epäoikeudenmukaisuudella tai surkuttele haastateltujen kohtaloa, vaan he saavat mielestäni äänensä kuuluviin. Eniten ilahduttavat ja hämmentävät autenttisesti kuvatut haastattelutilanteet: modernin, esikoisensa juuri saaneen pariskunnan haastattelu saa aivan uuden suunnan, kun haastattelusta tietämätön perheenpää eli tuore isoisä saapuu kotiin. Toisaalla kauhistunut Manninen saa itse olla hätistelemässä ulkomaalaisesta toimittajasta häikäistynyttä ja meluisaa maalaismiesten joukkoa, jolle olisi aivan luonnollista jäädä kuuntelemaan ystävänsä kälyn kipeää pakkoaborttikertomusta.

Tietokirjana Yhden lapsen kansa sisältää paljon vuosilukuja, nimiä ja tärkeitä tapahtumia, ja niitä kerrataan paljon. Kirjan johdanto esittelee yhden lapsen politiikan ilmiönä sen verran perusteellisesti, että varsinaisissa luvuissa uutta asiaa tulee enää verraten vähän. Sen sijaan tutuksi tulleita käsitteitä ja asioita syvennetään ja tuodaan tilastoista mikrotasolle, yksilöiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Kirjan edetessä itseäni alkoi hieman hermostuttaa teoksen amerikkalaistyylinen metateksti, jossa faktoja tunnutaan toistettavan joka toisessa kappaleessa, usein jopa samoilla ilmauksilla. Toisaalta rauhallinen tahti voi olla myös hyvä asia, eikä lukijana tipu kärryiltä, vaikka faktat eivät olisi jääneet mieleen heti ensimmäisellä kierroksella.

Yhden lapsen kansa on riipaiseva, suunnattoman mielenkiintoinen ja mieltä avartava lukukokemus. Mannisen kertojanääni on suuressa roolissa, sillä haastateltavien käytöstä ja valintoja olisi välillä vaikea ymmärtää ilman paikallisen odotusten, tapojen ja historian avaamista. Kirjan parasta antia ovatkin elävästi kuvatut tositapaukset sekä länsimaisen kirjailijan ja kiinalaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä nouseva reflektointi. Kuten ansioituneelta tietokirjalta voi odottaakin, mitään ei oleteta, ei edes haastateltavien motiiveja ja totuudenmukaisuutta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 45: Palkittu tietokirja

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Follow my blog with Bloglovin

”Tuomari Müller oli nyt joka tapauksessa eronnut mies ja niin ollen myös vapaa. Totta kai hänestä yritettiin arvailla kaikenlaista epämiellyttävää niin kuin eronneista aina. Tehtävä oli vaikea, tuomari oli hämmentävän virheetön mies. Joku penkoi muistista vanhan pirtutrokarinkin asioita. Että ei tuntunut olevan onnea niillä rahoilla, mitkä se oli rikoksilla hankkinut. Mitä ne tähän kuuluivat? Eivät yhtään mitään. Niistä ei saanut aikaan kuin tyhjänpäiväisen jälkiaallokon, joka asettui pian. Tuomari Müller oli komea, tasainen, rehellinen mies. Eikä kukaan voinut valita vanhempiaan, eihän?”

img_20180107_1219431798933703.jpg

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (1994, WSOY) kulkeutui kirjahyllyyni syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen laarista, jossa myytiin WSOY:n varastoihin vuosikymmeniksi pyörimään jääneitä pokkareita. Yritin lukea Finlandia-palkittua klassikkoa jo loppusyksystä, mutta hitaasti käynnistyvä tarina uuvutti noin viidenkymmenen sivun mittaisen yrityksen jälkeen. Toisella kertaa sinnikkyys palkittiin: kansien sisään kätkeytyy hienovaraisesti rakennettu tarina miehestä, joka menetti kaiken, naisesta, joka ei osannut päästää koston kierteestä sekä pikkukaupungista, jossa turhantärkeä politikointi sotkee monen elämän.

Romaanin nimihenkilö, tuomari Gösta Müller, on lapsuudestaan asti osattomaksi jäänyt mies. Bisnestensä kimpussa jatkuvasti häärivä trokari-isä ostaa pieneltä paikkakunnalta liian suuren omakotitalon, johon asuttaa äidittömäksi jääneen Göstan yksin vaihtuvan hoitohenkilökunnan kanssa. Isällä on rahaa kuin roskaa, muttei koskaan aikaa tulla käymään. Ennen pojan ylioppilasjuhlia myös etäiseksi jäänyt isä kuolee, eikä kaukana kasvaneesta ja vuosia vanhemmasta isoveljestäkään ole tueksi. Lahjakkaalle Göstalle epämieluisaksi osoittautuvat lakiopinnot etenevät ennätysajassa, mutta sumussa ja tarkoituksellisesti muista irtautuneena.

Alakuloisen nuoren tuomarin elämän ainoat kiintopisteet sijaitsevat lapsuuden kaupungissa, ja perintötalo ja lapsuudenystävä Martti saavatkin Göstan pian palaamaan paikkakunnalle. Työt pankinjohtajana ovat mielekkäämpiä kuin mies aluksi pelkäsi, ja elämä asettuu hetkeksi uomiinsa. Kohtalo ei kuitenkaan kohtele häntä suopeasti, vaan muutaman tasaisen vuoden jälkeen onni alkaa rakoilla. Perhe-elämän ongelmat eivät riitä, vaan lopulta myös kaupungin kieroilevat silmäätekevät alkavat savustaa trokari-isänsä maineen vuoksi raivorehelliseksi kasvanutta Göstaa asemastaan. Heikoksi käynyt sydän ei enää kestä menetystä toisensa jälkeen, vaan tuomari Müller menehtyy ennenaikaisesti lapsuutensa metsäpolun varteen.

Varsinainen tarina kuitenkin vasta alkaa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Göstan vaiheet päättyvät. Menneisyyden tapahtumaketju pohjustaa tätä laajaa romaania, jossa pikkukaupungin asukkaat uskovat vuorollaan olevansa vallan kahvassa – mutta todellisuudessa auttamattomasti toistensa päätösten ja virheiden armoilla. Kirjan pääjuonta eli 1990-luvulle sijoittuvaa nykyhetkeä emännöi tuomari Müllerin leski Meeri Müller, jonka pikkuporvarillinen elämä Kruununhaan kerrostaloasunnossa koostuu miehensä muiston kirkastamisesta, entisen kotikaupunkinsa paikallislehden nuuskimisesta sekä kaikenlaisen katkeruuden vaalimisesta.

Eläkeläisnaisen arki mullistuu, kun samaisen pikkukaupungin johto alkaa havitella hänen omistuksessaan edelleen olevaa nummea tehtaan rakentamista varten. Meeri on jo vuosikymmenet suunnannut syytökset miehensä maineen häpäisemisestä ja kuolemasta kaupungin johtajistolle, eikä hänellä ole aikomustakaan vuokrata tai myydä tonttia heille. Alkaa yli neljänsadan sivun mittainen tahtojen taistelu, jonka myötä lukija tutustuu lukuisiin tapaukseen sekaantuneisiin kaupunkilaisiin niin menneisyydestä kuin nykypäivästä. Lopulta jäljelle jää kysymys siitä, kuinka pitkään täytyy muistaa. Onko satuttavista muistoista irti päästäminen luovuttamista ja heikkoutta, vai kenties sittenkin helpotusta ja anteeksiantoa?

Kuten jo sanottu, romaani kattaa todella laajalla skaalalla eri aikoja ja elämäntarinoita, ja sen kaikkien juonikuvioiden selittämiseen tarvittaisiin oma romaaninsa. Mahdottoman tehtävän edessä toteankin vain, että tämä teos on Finlandia-palkintonsa aikanaan ansainnut! Romaanissa esitellään noin parikymmentä keskeistä hahmoa, joista jokainen rakentaa osaltaan osuvaa kuvausta pienten piirien kaupungista, jossa asioita päätetään päättämisen vuoksi ja asema ansaitaan sopivien ystävien perusteella. Tarkkanäköiset ja inhimilliset henkilökuvaukset saavat hymyilemään, välillä tuskastumaankin.

Tuomari Müller, hieno mies on raskas kirja aloittaa. Lukijalta pantataan tarinan alussa paljon olennaista tietoa, joka ainakin vaikeutti oman mielenkiintoni säilymistä. Kun tapahtumien ja henkilöiden taustat ja yhteydet sitten alkoivatkin hiljalleen avautua, kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Erityisen vaikutuksen minuun teki tuomari Müllerin ja naapurinsa Martin elinikäisen ystävyyden kuvaus. Liikuttavan jörö ja suorapuheinen suhde jousti elämäntilanteiden mukaan, mutta nuorina vannottu vala ikuisesta luottamuksesta ei pettänyt hyvinä eikä huonoina aikoina. Kaupungin asukkaiden tulehtuneiden ihmissuhteiden ja laskelmoitujen etuuksien keräämisen keskellä miesten välinen hiljainen hyväksyntä, huoli ja toveruus tuntui erityisen koskettavalta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit