Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Vesi hipoo vyötäröäni. Katson kuinka mieheni pää painuu veteen ja pulpahtaa sitten taas pintaan. Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle?
Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset.
– En minä halua sinua jättää.
– Mutta sinä et halua olla minun mieheni.
Siinä me seisomme, tämä asia välissämme loiskimassa. Hän sukeltaa pois.

img_20180803_141518626655379.jpgPaljon keskustelua ilmestyessään herättänyt, Selja Ahavan omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017) on runollinen, kaunis ja realistisen oloinen kuvaus paitsi avioerosta ja luopumisesta, myös halusta omistaa ja pitää rakkaansa muuttumattomana. Keskusteluissa on esitetty mielipiteitä myös siitä, että kirja olisi transfoobinen ja -vihamielinen, mutta itse tulkitsin, että kirjassa kuvataan eroavan naisen tuntoja sellaisinaan. Ne ovat kenties vihamielisiä ja itsekkäitä, mutta eivät henkilöidy sukupuolenkorjaukseen – vihan kohteena ovat menetetyt toiveet, mahdollisuudet ja muistot, joihin halutaan tarrata yllättävän eron edessä kuin viimeiseen oljenkorteen.

Pääroolin nimeämätön nainen, kirjan edetessä ex-vaimo, ei koskaan erityisemmin arvostanut miehensä stereotyyppisen miehisiä puolia, ennen kuin eräänä päivänä aamupalapöydässä saakin kuulla miehensä halunneen aina olla nainen. Tästä alkaa tunteiden vuoristorata: nainen alkaa epäillä kaikkea yhteistä elämää aina ensitapaamisesta lähtien. Hän epäilee miehen tunteita transsukupuolisuudesta vetoamalla sota- ja historiaharrastuksiin, eikä ota omaksi yllätyksekseen kuuloonsakaan suhteen jatkamista loputtomiin: hän haluaa miehen, jonka ruumiinosia hän alkaa tallentaa mieleensä pala palalta ennen niiden lopullista menettämistä.

Epäilyn jälkeen ja tilanteen tullessa julkisemmaksi myös perhe- ja ystäväpiirissä puskevat päälle toisenlaiset tunteet. Pettymys oman rakkauden riittävyyteen iskee kovaa: enkö rakastanutkaan ihmistä, jonka luonne ja mieli ulkoisista muutoksista huolimatta ovat samat? Miten suurin osa läheisistä suhtautuu asiaan niin hyvin, vaikka puolisona kaikki on vaikeaa? Välillä nainen tarjoaa apua hetki hetkeltä enemmän naiseksi muuttuvalle miehelleen vaate- ja meikkiasioissa, toisessa hetkessä jo kiroaa rooliaan.

Lopulta kamelin selkä katkeaa, mutta avio- ja asumusero eivät heti tuo kaivattua helpotusta. Viha ja pettymys eivät laannu napin painalluksella, ja miehen muutos uudeksi ihmiseksi aiheuttaa alitajuista vastarintaa aina tämän uuden nimen omaksumisesta lähtien. Kliseisesti aika parantaa, ja miehestä jäljelle jääneitä mielikuvia voi jo hieman helliä lämpimästi, ihmetellen elämän kulkua.

Pariskunnan erilleen kasvuun, miehen sukupuolenkorjaukseen ja naisen eron tuskaan sekoittuvat runollisesti kirjoitetut matkakuvaukset 1400-luvulta. Kirjailijan valinta yllätti, mutta osoittautuu erittäin toimivaksi: matkakertomukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja ne kietoutuvat nykyhetkeen kirjan loppua kohden yhä monitasoisemmin. Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen laivasaattue jatkaa Intiaksi kutsumansa Kiinan metsästystä vimmalla vastoinkäymistenkin jälkeen, mutta päätyvät lopulta Etelä-Amerikkaan – edelleen todistellen mannerta Intiaksi. Samalla tavoin päähenkilö pohtii ihmistä ja toisen tuntemista: me kutsumme toista jollakin nimellä ja ajattelemme hänestä tietyllä tavalla, mutta se, mitä hän sisimmässään tuntee olevansa ja mitä hän todellisuudessa on, saattavat olla jotain aivan muuta. Vaikka se itsestä vaikuttaisi päivänselvältä Intialta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Heli Laaksonen: Sulavoi

Eikä erost viel tiäretä mittä

Laver on piän ja mää olen suur
ajan sunt unissan seinä vaste littanaks
herät ain ko määki herän
kaneliposki
olet taas jättäny hellyyskraanan tippuma
tip
t
i
p
see valu yäs
vaik väität et laitit sen kii
ja harman toppatakkis povitaskus
kasvatat nii suuri
toiveihaaveisulossiunelmi
et saat myymäläetsivä
epäilemä.

img_20180803_1415071974963899.jpgOlen erittäin laiska lukemaan runoja, sillä koen niiden tulkinnan edellyttävän paljon enemmän ajatustyötä ja ponnisteluja kuin proosan lukeminen. Onnekseni nappasin kuitenkin haasteen inspiroimana ja aivan liian pitkään lukulistalla keikkuneen Heli Laaksosen Sulavoin (Otava, 2006).
Kannen iloinen naivistisuus jatkuu tietyllä tapaa myös runoissa, joissa ihmisten rakkaudenkaipuuta, haaveita ja arkipäivässä nousevia huomioita kuvataan lämmöllä – ja sopiva virne suunpielessä. Kuitenkin vain tietyllä tapaa, sillä päältä päin kevyet, tunteita pursuavat runot ovat salaviisaita ja hienosti rakennettuja. Oman viehättävän lisänsä tuo lounaismurre, jolla Laaksonen tunnetusti runoilee.

Kokoelma jakautuu viiteen nimettyyn lukuun sekä erillisiin ensimmäiseen ja viimeiseen runoon. Ensimmäinen luku, Merimiäsmuisti, keskittyy matkaamiseen, kaukana olevan rakkaan kaipuuseen ja mereen sekä luontoon. Paikannimet, saaristosanasto ja tuokiokuvaukset eri tavoin hieman yksinäisten majoista ovat kuitenkin toiveikkaita ja liikkeessä, eivät pysähtyneitä paikoilleen. Toinen luku, Aurinkokannel, kertoo rakkaudesta perisuomalaiseksi miellettyyn koreilemattomaan tapaan. Kuten runossa En san sitä sana todetaan: ”Siin on ärräki ja äs suhise” – ja se siitä. Toisaalta mukaan mahtuu myös pidättelemättömiä rakkaudentunnustuksia, jotka laittavat hymyilemään suloisuudellaan, toisaalta arkisuudellaan.

Kolmas luku, Kaneliomenakruunu, siirtyy tarkastelemaan luontoa: vuodenajat vaihtuvat ja kotipihan linnut laulavat, mutta myös ihmisluontoa sen kaikkine kummallisuuksineen ja suruineen ehditään ruotia lempeään sävyyn. Tätä seuraa tunnelmanvaihdos neljänteen lukuun, jonka nimikin, Käsijarrukäännöksi , saa lukijan odottamaan arvaamattomia tunteita: pettymyksiä, aggressiota ja omia puutteita. ”Elämä ei ol Muumilaakso” ja ”saak mittän kaunist koska / ennen ko sen hajotta kappaleiks?” toteavat runojen puhujat lakonisesti. Viides ja viimeinen luku, Pallomereneiroi, kääntyy kuitenkin kokoelmaa määrittävien sanankäänteiden pariin, lapsenomaiseen elämäniloon ja arjen ihmeellisyyden huomaamiseen. Viimeiseen lukuun mahtuu mukaan kuitenkin myös pientä kapinallisuutta yllättävän terävän satiirinkin muodossa.

Kun kokoelma vielä alkaa itsensä hyväksymistä käsittelevällä runolla Mää ja mää (nyt vuonna 2018 runo tuntui erityisen ajankohtaiselta kaiken itsensä etsinnän ja vartalopositiivisuuden myötä) ja päättyy sinisävyisiä haaveita maalailevaan Kaunei uni -runoon, on oivalluksia, lyhyitä tarinoita ihmiskohtaloista ja jopa sadunomaisuutta yhdistelevä kokoelma vielä pitkään lukemisensa jälkeen hymyilyttävä kokonaisuus. Useimmiten nimettömiksi jäävät puhujat (ja paikoin päärooleissa seikkailevat inhimilliset eläinhahmot) elävät Laaksosen kauniissa, mutta koko tunneskaalan sisältävässä maailmassa, johon itsekin haluaisi lukemisen jälkeen päästä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kotimainen runokirja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

”En yhtään tiedä”, sanoin hetken kuluttua ja silitin käärmeen nahkaa. ”Mitä tekisin.”
Halusin kertoa sille, että olen yksinäinen. Niin yksinäinen, että joskus puhun asunnossani itsekseni, että välillä kävelen puistoon, istun penkille ja katson monta tuntia ihmisiä jotka ovat tulleet sinne läheistensä kanssa, ja minä halusin kertoa, miten pieneksi ja yhdentekeväksi itseni tunnenkaan kun he alkavat syödä ja nauraa yhdessä, ja miten en voi lakata ihmettelemästä miten ihmiset voivat löytää tuollaisen keskinäisen rytmin, ja minä halusin kertoa käärmeelle, että kaikkien näiden vuosien yksinäisyys on ollut niin julmaa, että joskus minusta tuntuu siltä kuin kukaan ei tietäisi olemassaolostani.

img_20180716_2106159535976.jpg

”Maaginen esikoisromaani pelosta, rakkaudesta, kuolemasta ja kissasta”, tiivistää Pajtim Statovcin esikoisromaanin, Kissani Jugoslavian (Otava 2014), takakansi. Hieman vajaa 300-sivuiseen romaaniin tosiaan on mahdutettu niin laaja kirjo teemoja ja symboliikkaa, että niiden erittelyn ajatteleminenkin tuntuu työläältä.

Toisin kuin tämän sanottua luulisi, lukukokemus on kuitenkin mukaansa tempaava ja ihastusta herättävä, vaikka synkät ja väkivaltaisetkin tapahtumat seuraavat hahmojen kannoilla. Tämän lukijan voittivat puolelleen kuitenkin vanhojen albaaniperinteiden rikas kuvaus, maahanmuuttajien lasten sopeutumisen mielenkiintoinen seuraaminen sekä äitiin ja poikaan fokusoivan romaanin hennosti onneen kurkottava loppu.

Romaanissa seurataan kahden hahmon tarinaa ensin ajasta ja paikasta toiseen hypellen, lopulta limittäin 2010-luvun Suomessa. Eminen tarina alkaa 1980-luvulta, Jugoslavian maaseudulta. 15-vuotias nuori albaani tapaa sattumalta itseluottamusta uhkuvan Bajramin, ja monivaiheiset hääjärjestelyt alkavat samoin tein. Varakkaaseen sukuun naitu Emine kuulee olevansa hyvin onnekas, mutta todellisuudessa yksi toisensa jälkeen murskaantuvat idealistiset mielikuvat avioliitosta, perheestä ja aviomies Bajramista jättävät jälkeensä tuskaa ja tyytymistä.

1990-luvulle saapuessa levottomuudet albaanien ja muiden ryhmien välillä kärjistyvät katastrofiksi, joka lennättää Eminen perheineen Suomeen. Kirjassa kuvataan riipaisevasti, miten lasten ja vanhempien välit viilenevät yhtä matkaa kulttuurierojen kasvamisen myötä: vanhemmat ovat mielestään vain väliaikaisesti pois kotimaastaan, kun perheen lapset identifioituvat rasismista huolimatta enemmän suomalaiseen yhteiskuntaan. Toisaalta Emine myös huomaa tasa-arvoisen maan mahdollisuudet, ja pystyy toteuttamaan omannäköistään arkea vuosikymmenten odotuksen jälkeen.

Toisaalla seurataan Eminen pojan, Bekimin, kamppailua monenlaisten odotusten, tarpeiden ja halujen ristitulessa nykyajan Helsingissä. Bekim opiskelee yliopistossa, mutta monenlaiset varjot seuraavat häntä. Homoseksuaalisuus, suomalaisten häneen kohdistama rasismi ja pirstaleinen, ehkä väkivaltainenkin lapsuus lamaannuttavat nuoren miehen niin, etteivät opinnot tai ihmissuhteetkaan onnistu. Yhtäkkiä yksinäisyydestä kärsivän miehen elämään ilmestyvät kuitenkin puhuva, vaarallisen hurmaava kissa sekä sohvan alle vetäytyvä kuristajakäärme. Lemmikkikäärme ja ilkeä kissa elämänkumppanina eivät kuitenkaan tuo kaivattua onnea ja rakkautta, vaan tasapaino löytyy vasta, kun Bekim pystyy irrottamaan ne elämästään.

Kirjan maagiseksi kuvailtu puoli tuleekin esiin juuri Bekimin osuuksissa, joissa erilaiset vaikeudet realisoituvat kissan ja käärmeen muodossa. Teema jatkuu myös kirjan viimeisessä luvussa, jossa Emine kertoo ottaneensa kissan – siitä huolimatta, että hänen kulttuurissaan niitä pidetään likaisina eläiminä. Käärme on mielenkiintoinen symboli: Bekim on pelännyt niitä pienestä asti ja kärsi lapsena pahoista käärmepainajaisista, mutta päätyy silti hankkimaan sellaisen itselleen lemmikiksi vapaaehtoisesti. Kissa puolestaan tuo surua ja tuskaa ilkeillä kommenteillaan ja epäreilulla käytöksellään, mutta Bekim ei halua päästää siitä itse irti.

Itse rinnastan käärmeen Bekimin vaikeaan isä-suhteeseen, joka on jatkuvasti läsnä, ja lopulta lähes tukahduttaa hänet. Kissan tulkitsin symboloivan sopeutumista, uuteen tottumista ja itsensä hyväksymistä. Kissa raastaa Bekimiä, sillä se edustaa nuoren miehen kipukohtia, jotka vaativat käsittelyä. Toisaalla Emine ottaa kissan kenties merkkinä uuteen elämään sopeutumisesta; hän uskaltaa rikkoa albaanitapoja ja toimia kuin suomalainen.

Kissani Jugoslavia on siitä kutkuttava teos, että se on täynnä tulkinnanvaraa; käärmeen ja kissankin voisi selittää varmasti kymmenillä uskottavilla tavoilla! Molemmat tarinapuoliskot etenevät sujuvasti ja tiivistyvät tyydyttävään, realistiseen päätökseen (siinä määrin kuin maagisuus antaa myöten), ja kieli on kaunista muttei kikkailevaa. Päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin Emine. Albaaniyhteisön tapakulttuuri ja elämänmeno 1980-luvun Jugoslaviassa on kuvattu uskomattoman aidosti ja mielenkiintoisesti; jos en toisin tietäisi, epäilisin kirjailijan itse eläneen Eminen elämän.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

 

Graeme Simsion: Vaimotesti

”Nainen oli antanut minulle puhelinnumeronsa ja käskenyt minua soittamaan. Tämä tapaus oli sekoittanut elämääni enemmän kuin Takkijupakka, Parvekeateria tai jopa mahdollisen Isäprojektin herättämä innostus. Tiesin, että sellaista tapahtui jatkuvasti: kirjojen, elokuvien ja televisiosarjojen henkilöt tekivät täsmälleen sitä mitä Rosie oli tehnyt. Mutta niin ei ollut koskaan tapahtunut minulle. Yksikään nainen ei ollut koskaan huolettomasti, mitään ajattelematta ja automaattisesti kirjoittanut paperille puhelinnumeroaan, antanut sitä minulle ja sanonut: ”Soita minulle.” Minut oli väliaikaisesti liitetty osaksi kulttuuria, jota pidin itseltäni suljettuna.”

img_20180716_210301856633513.jpg

Graeme Simsion on kirjan takakannen mukaan australialainen käsikirjoittaja, kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Hänen esikoisteoksensa Vaimotesti (alk. The Rosie Project, 2013; suom. Inka Parpola, Otava 2013) sukeltaakin osuvasti juuri miespuolisten yliopisto-opettajien maailmaan, toki komiikalla ja ihmissuhdesopilla väritettynä. Kevyt ja nopealukuinen romaani tarjoaa hauskojakin hetkiä, mutta sitä lukiessa nousee turhan usein mieleen tuttu virsi komediasta vaikeana lajina. Ennen kaikkea tämä kirja on siis helppoa ajanvietettä, jota lukiessa maailmaa ei tarvitse ottaa niin vakavasti.

Lyhyesti kuvailtuna Vaimotesti on jonkinlainen chick litin miehinen vastine: sosiaalisesti kömpelö genetiikan professori Don Tillman löytää heikoista puolistaan huolimatta viehättävää naisseuraa treffeille, mutta Sitä Oikeaa ei tahdo (pitkän vaatimuslistan vuoksi) löytyä rinnalle. Luottoystävänä ja neuvonantajana toimii avioliiton ulkopuolisia seksiseikkailuja maanisesti harrastava Gene, kollega psykologian laitokselta. Gene ja vaimonsa Claudia pyrkivät auttamaan vetäytyvää ystäväänsä ihmissuhdeasioissa, ja pian Don aloittaakin tieteellisiin mittakaavoihin yltävän kyselytutkimuksen täydellisen kumppanin löytämiseksi. Kuten arvata saattaa, kaikki ei tietenkään ratkea näin helposti, ja ainoa varteenotettava ehdokaskin osoittautuu oikeastaan täysin kriteereihin soveltumattomaksi Rosieksi.

Erilaiset väärinymmärrykset, sivuraiteille johtavat geneettiset tutkimukset Rosien isän löytämiseksi sekä Donin päänsisäinen kipuilu ovat juonen pakollisia mutkia matkalla kohti onnellista loppuelämää – eli parisuhdetta. Kaava on siis tuttu lukuisista romanttisista tuotoksista aina vastentahtoista rakastumista myöten, mutta mukaan on punottu myös hitusen tuoreempia aineksia: miesnäkökulmaa deittailusta, geneettistä tutkimusta ja päähenkilön jonkinasteinen autismi, johon viitataan usein.

Vaimotesti on nopeasti luettu ja viihdytti viimeisille sivuille pääsyn verran, mutta erityisen hauska se ei omasta mielestäni ollut. Kenties se johtui huumorin kulttuurisista eroista, kenties kliseiden suuresta määrästä, mutta se onnistui myös herättämään kysymyksiä sopivuuden rajoista. Tarinalla on selkeästi vilpitön pyrkimys lukijan viihdyttämiseen, mutta esimerkiksi minäkertojana toimivan Donin autismi saa välillä niin liioiteltuja muotoja, että ne eivät enää tunnu menevän ainoastaan absurdiuden piikkiin. Myös ystäväpariskunta Genen ja Claudian aviokriisi tuntui hieman turhan korostuneelta ja päälleliimatulta.

Kirjan ansioksi on kuitenkin sen monista päättömyyksistä huolimatta nostettava aktiivinen naishahmo Rosie, joka ei romanttisten kertomusten konventioiden mukaisesti jää passiiviseksi statistiksi Donin rakkauden edessä, vaan pikemminkin vetää Donin pelkällä läsnäolollaan ulos kuoresta ja rutiineista. Onnellinen loppukin ilahduttaa, vaikka tässä lajityypissä sen osaa aavistaa jo kaukaa.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Mariam pani huuhdotut taimenenpalat puhtaaseen kulhoon. Veden yhä tippuessa sormenpäistä hän nosti päätään ja katsoi Lailaa, katsoi kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa.
”Silloin yhtenä iltana, kun Rashid… Kukaan ei ole aikaisemmin puolustanut minua”, hän sanoi.
Laila tarkasteli Mariamin riippuvia poskia, silmäpusseja, suupielten syviä juonteita – hän pani merkille nuo asiat aivan kuin olisi hänkin nähnyt toisen ensimmäistä kertaa. Ja ensimmäistä kertaa Laila ei nähnyt edessään vastustajaa vaan kasvot, joilta kuvastuivat sanattomat murheet, napisematta kannetut taakat, omaan kohtaloon alistuminen ja vaiti kestäminen. Jos hän jäisi, tuollaiseltako hänkin näyttäisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, Laila mietti.
”En voinut antaa hänen tehdä sitä”, Laila sanoi. ”En ole kasvanut perheessä, jossa ihmiset kohtelisivat toisiaan noin.”
”Tämä on nyt sinun perheesi. Paras kun totuttelet siihen.”

img_20180716_2033312036780211.jpgKhaled Hosseinin toinen teos, Tuhat loistavaa aurinkoa (alk. A Thousand Splendid Suns, 2007; suom. Kristiina Savikurki, Otava 2008), on rikkaasti kuvailtu ja polveileva kertomus rakkaudesta eri muodoissaan. Lukemaan koukuttavassa tarinassa rakastetaan niin lähimmäistä, ystävää, perhettä, nuoruuden rakkautta, lasta kuin kotimaatakin, ja kaikkia näitä tunteita kuvataan aidosti ja vilpittömän oloisesti. Kirjan alussa niin moderni ja rauhaisa 1950-luvun Afganistan muuttuu Talibanin ja sodan myötä painajaismaiseksi loukuksi jokaiselle kaupunkilaiselle, ja tätä taustaa vasten rakkauden ja toivon säilyminen teki ainakin allekirjoittaneen lukukokemuksesta entistäkin tunteikkaamman.

Kirjan päähenkilöiksi nousee kaksi vahvaa ja eri-ikäistä naista, Mariam ja Laila, joista tarinan kuluessa muodostuu sukulaisuussuhteen puuttumisesta huolimatta kuin äiti ja tytär. Kahden sukupolven naisten tarinoiden myötä Hossein maalaa taitavasti myös kokonaisen yhteiskunnan murroksen. Lähes terrorismiksi yltyvä sota ja fundamentalistinen islamin tulkinta tuskin tuovat onnea kenellekään, mutta tässä kirjassa fokus on ruohonjuuritasolla ja naisten kokemissa vääryyksissä. Talibanin mielettömät rangaistukset, naisten asettaminen miesten holhoukseen, jatkuva väkivallan uhka kotona ja kaupungilla sekä kaikkien kodin ulkopuolisten mahdollisuuksien evääminen hengästyttävät – eihän kirjan kuvaamista tapahtumista ole aikaa kuin vuosikymmeniä. Shokeeraavia kohtaloita ei kuitenkaan roiskita lukijan silmien eteen sattumanvaraisesti, vaan 1950-luvulta 2000-luvulle kulkeva tarina mahdollistaa Afganistanin kehityskulun syiden ja seurauksien esittelyn ja jonkinasteisen ymmärtämisen.

Tuhat loistavaa aurinkoa alkaa Mariamin tarinalla. Hän on Heratin rikkaimpiin kuuluvan miehen ja tämän entisen palvelijan avioton lapsi, harami eli äpärä. Kun nuoren Mariamin äiti kuolee, joutuu hän isänsä vaimon painostuksesta naimisiin vanhan kabulilaisen Rashidin kanssa, ja muuttaa tämän luokse toiselle puolelle Afganistania. Vuosien mittaan Mariam turtuu elämäänsä ei-minään, kouluttamattomana väkivaltaisen miehen vaimona.

Toisessa osassa lukija tutustuu Lailaan, koulutetun ja hyvän perheen kuvankauniiseen tyttäreen. Kabul on täynnä vaihtoehtoja ja tulevaisuudessa siintävät yliopisto-opinnot, kunnes sota pyyhkii haaveet tieltään. Lailan rakkain ystävä Tariq lähtee perheineen pakoon toiseen maahan, mutta ennen tämän lähtöä rakastuneet nuoret päätyvät rakastelemaan ja uhmaamaan kaikkia tuntemiaan rajoja. Pian tämän jälkeen Kabul muuttuu vaaralliseksi miinakentäksi, joka vaatii uhreikseen myös Lailan vanhemmat. Haavoittunut tyttö otetaan naapurin Rashidin ja Mariamin hoiviin, ja Lailan ulkonäköön mieltynyt Rashid ottaa tämän toiseksi vaimokseen – tietämättä, että Laila odottaa jo Tariqin lasta.

Kolmas osa kuvaa naisten arkielämää ja lähentymistä, ja sisältää todennäköisesti kirjan raaimmat henkisen ja fyysisen väkivallan kuvaukset. Vastapainoksi lukija saa seurata rikkoutuneiden naisten hidasta vahvistumista, kun he löytävät omat paikkansa toistensa viereltä. Lopulta sietämättömäksi muuttunut yhteiselämä Rashidin kanssa ja yhteiskunnallinen tilanne ajaa naiset kuitenkin epätoivoisiin tekoihin, jotta he ja lapset voisivat elää ihmisarvoista elämää. Laila on jo vuosia luullut rakkaansa kuolleen, mutta Tariqkin yllättää ilmestymällä takaisin Kabuliin keskellä vaikeimpia aikoja. Kaikki ei kuitenkaan käy kuin saduissa, ja uuden alku vaatii ensin suuria uhrauksia.

Neljäs osa sijoittuu jo lähes nykypäivään, ja kuvaa Lailan, lasten ja Tariqin myöhempiä vaiheita. Pahimmat myrskyt ovat jo laantuneet, mutta moni asia askarruttaa aikuistunutta paria: miten käy Afganistanin? Entä kahden haavoittuneen ihmisen muodostaman parisuhteen? Hosseini kuvaa tuoreen perheen haparoivaa alkua realistisesti ja lämmöllä: epäkohtia löytyy eivätkä kaikki haavat parane, mutta tahtoa ja toiveikkuutta löytyy. Saman pätee kirjan lopussa esiteltävään Afganistaniin, jossa uskaltaa jälleen elää tavallista elämää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 33: Selviytymistarina