kotimainen kirjallisuus – Sivu 16

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Mikä on ollut vuosisatojen ajan länsimainen hyvän miehen ihanne?
Se on herrasmies.
Herrasmies on yhä elävä kulttuurinen hahmo. Siitä todistaa se, että minäkin luulin tuntevani mitä siihen kuuluu, vaikka olin tuosta ihanteesta hyvin kaukana. Olen tämän vuoden jälkeen oppinut paljon paremmin ymmärtämään, mitä herrasmies tarkoittaa, mutta tuona keväänä päätin laittaa vedon sisään. Laitoin oman panokseni sille, että paras tavoite, johon voisin miehenä pyrkiä, olisi tulla herrasmieheksi. Panos oli vuosi elämästäni.

Joonas Konstigin realityproosana markkinoitu romaani Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY 2017) on nimensä herättämiä mielikuvia monin verroin samastuttavampi ja fiksumpi, jopa filosofinen teos. Kirjan lähtökohtana toimivat kirjailija Konstigin omat tarpeet ja toiveet: kun kolmilapsisen perheen isä huomaa käyttävänsä samanlaisia kriisienratkaisukeinoja kuin perheen uhmaikäinen (lue: karjumista ja kiukuttelua), syntyy päätös vuoden mittaisesta herrasmieskokeilusta, jonka aikana opetellaan niin perinteisiä herrasmiestaitoja kuin sukelletaan syvälle niin hyve-etiikkaan kuin antiikin ajattelijoiden totuuksiin. Matka kuvataan ironisen hauskasti ja raa’an rehellisesti tässä päiväkirjahenkisessä teoksessa, josta jokainen löytää uutta ajateltavaa.

Vuosi herrasmiehenä on viihteellisestä otteestaan huolimatta kaikkea muuta kuin kevyttä luettavaa; lähtökohtana kun on kysymys siitä, miten olla hyvä ihminen. Konstig ruotii omia luonteenheikkouksiaan ja teini-ikäisenä vakiinnutettuja käytösmallejaan rehellisesti, ja yhdistettynä vankkaan ja monipuoliseen teoriaan lopputulos on oikeasti syvällinen. Konstig pureutuu alusta asti paitsi omiin henkilökohtaisiin kipu- ja kehityskohtiinsa, myös hurjaan määrään klassisia ajattelijoita. Konstigin matkaa ohjaavat herrasmiehet ympäri maailman: miehen malleja ja ihanteita tutkitaan muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen, lordi Chesterfieldin, kreivi Baldesar Castiglionen, Mannerheimin ja Matti Klingen kirjoitusten, elämien ja neuvojen avulla. Siinä sivussa lukijakin oppii melkoisen annoksen muun muassa ritariromantiikasta, character-käsitteestä kuin herrasmies-sanan alkuperästä.

Koska kyseessä on realityproosa, Konstig ei jää vain reflektoinnin ja teorian tasolle, vaan päiväkirjaan syntyy merkintöjä myös erilaisten konkreettisten taitojen opettelusta. Armeijaa käymätön entinen punkkari perehtyy perusteellisesti muun muassa Kadettikouluun, opettelee käytöstapojen saloja Kaarina Suonperän ohjauksessa, osallistuu ratsastus- ja miekkailutunneille, tekee vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa, liittyy rugby-joukkueeseen ja alkaa kerätä klassisen oikeaoppista vaatekaapin sisältöä tyyligurujen ja miestenpukimoiden ohjeilla. Kimara erilaisia kokeiluja alkaa vaikuttaa yllättävästi myös arjessa; pian pienet tyttäretkin saavat opetella ruokailutapoja Konstigin järjestämässä prinsessaravintolassa ja suhde vaimoon, Kaisaan, alkaa voida paremmin kuin aikoihin, kun asioista huomauttelu ja rasvaisten äijäjuttujen puhuminen alkaa tuntua uusien oppien valossa turhalta.

Konstigin teos on hengästyttävä paketti yleissivistystä ja tapahistoriaa, mutta virkistäväksi ja nautittavaksi sen tekee omakohtainen ote. Vaikka vastoin ennakko-odotuksiani jopa rugbyn historiakin osoittautui itsessään kiehtovaksi aiheeksi, eniten ilahdutti läpi kirjan juokseva avoin parisuhteen kuvaus. Alussa provosoivaksi itseään kuvaava Konstig käy läpi paitsi ulkoisen, myös valtavan sisäisen muodomuutoksen, jonka lopputuotteet itsehillintä, muita oikeasti arvostava käytös ja laajentunut maailmankuva eivät voi olla heijastumatta myös avioliittoon. Harvoin lukee yhtä todenmukaista ja ajassa olevaa parisuhdekuvausta kuin tässä kirjassa – riitojen ja rahahuolten keskeltä löytyvä yhteinen sävel ja Konstigin kauniit sanat läheisistään todella liikuttavat. Hyve-etiikan ylevä perusajatus, oman luonteen jatkuva jalostaminen, realisoituu tässä kirjassa koskettavasti ja innostavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 40/50
Kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

Kaisu on jo rippikouluajoistaan lähtien tottunut siihen, että miesten on vaikea käyttäytyä tavallisesti hänen läsnäollessaan. Miespuoliset asiakkaatkin kähisivät puodissa Kaisulle asiansa kuin kurkku olisi kiristetty kurelangalla. Kaksi miestä sai jo rohkaisua toisistaan ja puhui ääneen, mutta luimistellen, päin ne eivät katsoneet. Mutta jos Kaisu törmäsi miesjoukkoon vaikka kirkonkylän kuppilassa, ne alkoivat remuta ja nauraa.
– Ne eivät tiedä, kuinka suhtautua, äiti oli selittänyt.
– Miesten on niin vaikea sulattaa itseään voimakkaampaa naista.

Sisko Istanmäen Finlandia-ehdokkuudella ja Kiitos kirjasta -mitalilla palkittu teos Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä 1995) sijoittuu Suomen 1960-luvun maaseudulle, jossa tavallista suurikokoisempi ja vahvempi Kaisu kipuilee naiseutensa kanssa. Takakansi kuvailee kirjaa rakkausromaaniksi ja tragikomediaksi, mutta itselleni kirjasta jäi – sen toteavasta tyylistä huolimatta – ennen kaikkea surullinen olo: yhteiskunnan naisille varaamat roolit ovat ajankuvauksessa kovin kapoisia, mutta perhe-elämäkin tuntuu lyövän Kaisua päin kasvoja. Istanmäki kuvaa suurikokoisen maalaisnaisen elämän arkisen harmaaksi aherrukseksi, josta ylellisyys ja pysyvä onni puuttuvat; ne on varattu kauniille tai varakkaille ihmisille, joita kadehditaan kaukaa.

Kirjan päähenkilö Kaisu on paitsi pitkä ja roteva, myös vahva kuin suuri mies. Samanmoisten veljien kanssa kasvaneena tyttö ei opi häpeämään voimiaan ennen kuin rippikouluikäisenä sattunut, yhden miehen kuolemaan johtanut välikohtaus epäreilusti sälytetään nuoren naisen niskoille. Tapauksesta lähtien Kaisu kärsii painajaisista ja tiiviin kyläyhteisön paheksunnasta, ja hyvää tarkoittava äiti yrittää auttaa tytärtään neuvomalla tätä sovittautumaan muottiin: ” – – voimakkaalla naisella on kaksi mahdollisuutta, näyttää että on voimakas ja kärsiä seuraukset, tai sitten vain esittää heikkoa ja vaatimatonta. Ja jos joutuu näyttämään voimansa, on paras selittää se jollakin konstilla sattumaksi.” Urheilusta ja voimien koettelusta nauttinut tyttö joutuu taipumaan pystyäkseen elämään jokseenkin rauhassa, sillä kyläkaupan tyttärenä kaikki tietävät hänet ja välikohtauksen lopputuleman.

Eipä olekaan siis ihme, että Kaisu haluaa lähteä kotikylältään ensimmäisen mahdollisuuden koittaessa. Parikymppiseksi varttunut nainen lähtee hetken mielijohteesta Pohjanmaalla sijaitsevaan Ruutinojan sekatavaraan kauppa-apulaiseksi, kun kauppias Ernin lempeä ääni vakuuttaa hänet puhelimessa. Paikan päällä todellisuus paljastuu kuitenkin aivan toiseksi kuin ilmoituksessa: kauppa on siivoton ja kaulaa myöten veloissa, sillä nuoren ja liian kiltin kauppiaan kleptomaani-äiti ja huikentelevainen sisko Viivi kuluttavat kaikki tulot ja enemmänkin. Kaisu on kääntyä kotiin heti kynnykseltä kaupan kunnon ja talon naisväen kylmän kohtelun vuoksi, mutta jokin heiveröisen ja kaikin puolin pienen Ernin suostutteluissa tuntuu paremmalta kuin mikään aiemmin.

Vain muutaman sananvaihdon jälkeen Kaisu jää, mutta kamppailu kaupan kohtalosta vasta alkaa: Ernin äiti ja sisko tekevät kaikkensa Kaisun loukkaamiseksi ja kaupan pyörittämisen vaikeuttamiseksi, ja heidän käytökselleen enimmäkseen sokea Erni juoksee heidän tahtomistensa mukaan. Asiakkaatkin ovat vähissä väen muuttaessa Ruotsiin paremman elämän perässä, ja harvat vakikävijätkin pitää välillä rauhoittaa Kaisun voimankäytöllä. Vaakalaudalla ovat jatkuvan kireän taloustilanteen vuoksi paitsi liiketoiminta, myös orastava romanssi Ernin ja Kaisun välillä. Hiljalleen pariskunta löytää yhteisen tavan tehdä töitä ja rakastaa, mutta avioituminenkaan ei lopeta Ernin sukulaisten siipeilyä: näiden näkökulmasta Kaisu on edelleen halpa kauppa-apulainen ja typerä maalainen.

Rakkaus on sitkeä, lukijan näkökulmasta välillä uskomattomankin sitkeä. Ulkoisesti epäsuhtainen, mutta väsymättä yhteen hiileen puhaltava pariskunta kohtaa monenlaisia vaikeuksia ja menetyksiä, mutta pahimmat riidat aiheuttaa Ernin katkaisematon napanuora: äiti ja sisko pyörittelevät miestä yhä kiihtyvällä tahdilla. Vaikka kaupan rahat ovat loppu ja lainatkin nostettu tappiinsa, Erni maksaa siskonsa uusia asuja ja äitinsä huvilan sisustukseen liittyviä päähänpistoja mukisematta. Lopulta Kaisun mittari on täynnä toiselle sijalle jäämistä ja hän riuhtaisee itsensä kuviosta. Rakkausromaanin tapaan tunteet ja lupaus olla yhdessä kuitenkin voittavat pahimmankin välirikon jälkeen, mutta Liian paksu perhoseksi ei muutu ruusuiseksi: pikemminkin se kuvaa, miten raivostuttavimpien ja epäreiluimpienkin tekojen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Täydellisyyttä ei Istanmäen maailmassa ole olemassakaan; vain arkista elämää ja loputonta työskentelyä erilaisten huippujen ja pohjakosketusten välillä.

Liian paksu perhoseksi on rakennettu hienosti: se vuorottelee onnistuneesti nykyhetken ja eri kohtiin menneisyyttä ulottuvien takaumien välillä. Kirja käsittelee ja kommentoi hienosti ulkonäköpaineita niin naisten kuin miestenkin osalta, ja siinä on paljon yhtymäkohtia nykypäivään, vaikka tarina sijoittuukin 1960-luvulle. Kaisun elämä ei todella ole helppoa, mutta yhteiskunnan asettamista (tuohon aikaan vielä konservatiivisemmista?) odotuksista kärsii laiha ja herkkä Ernikin. Istanmäen teos on myös hieno arkisen rakkauden kuvaus: Kaisun ja Ernin suhde on täynnä lukijaakin raivostuttavia virheitä, kipeitä hetkiä ja kiristyviä hermoja, mutta kaikesta huolimatta rauha löytyy toisen viereltä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

”Kun mä oon jo tämmönen vanha ämmä!”
Olen päättänyt lopettaa sen. Nainen ei saa puhua itsestään noin rumasti. Meitä ämmitellään ja akotellaan muutenkin aivan tarpeeksi. Ei siihen tarvitse itse osallistua.
Sitä paitsi en ole vanha ämmä. Olen keski-ikäinen nainen. Ja suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla ei ole vielä pahempia kolotuksia ja sairauksia. Jos hyvin käy, on edessä vielä monia hienoja vuosia. Kiinnostavia ihmisiä, töitä ja matkoja.

Anna-Leena Härkösen seitsemäs kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (Otava 2018) on koottu Apu-lehdessä vuosina 2013–2017 julkaistuista teksteistä. Muutaman sivun mittaiset kolumnit ovat kiehtovaa luettavaa, sillä ne eivät pysy lestissään; aloituslauseesta versoo uusia teemoja aivan odottamattomiin suuntiin, mutta lopulta jokainen muodostaa eheän kokonaisuuden, joka usein vieläpä tavoittaa jotakin hyvin oleellista ihmissuhteista tai elämästä yleensä. Tekstejä lukiessa tavoittaa saman tunteen kuin teekupin äärellä ystävän kertomuksia kuunnellessa, ja arkiset oman elämän tai ystävien sattumukset yhdistettyinä humoristiseen pohdintaan ja kirjoittajan omiin mielipiteisiin viihdyttävät viimeiselle sivulle.

Kaikissa kolumneissa puhujana toimii kirjailija itse, ja monissa viitataan hänen elämänsä oikeisiin tapahtumiin ja läheisiin. Välillä esimerkiksi oman pojan tai ystävän napakka lausahdus pääsee sitaattina mukaan maustamaan kerrontaa, mutta nekin Härkösen äänen ja mielipiteiden kehystäminä. Omakohtaisuus sopii tällaisen pakinaa lähestyvään kirjoitustyyliin; lyhyet, toteavat tekstit ovat kukin kokoelma sekalaisia ajatuksia, huumoria ja kokemuksia tietyn aiheen ympäriltä. Käsittelyyn pääsevät esimerkiksi koirakammoisten sosiaaliset vaikeudet, vitsailun vaivaannuttavuus, shoppailu, nukkuminen ja luettujen kirjojen herättämät ajatukset. Kuulostaa luettelona kovin yksinkertaiselta ja tylsältä, mutta Härkösen tyyli yllättää – jopa nauratti muutaman kerran ääneen, vaikka niin käy itselleni kirjan parissa hyvin harvoin. Lakoniset toteamukset välittävät mahtavalla tavalla vaikeasti välitettävää tilannekomiikkaa:

”Toisen kerran sovitin hattukaupassa baskerimaista angoralakkia.
Lakki oli liian iso ja se lerppui päässäni typerällä tavalla. Myyjä seisoi vieressäni eikä sanonut mitään.
– Mä näytän sieneltä, totesin.
Tässä tilanteessa myyjän olisi pitänyt tietysti kiellellä kiivaasti. Mutta hän katsoi minua osaaottava, surullinen ilme silmissään ja sanoi: ”Niin.”
Sienilakki jäi kauppaan.”

Kun kyseessä on omakohtainen, kirjoittajan omia mielipiteitä sisältävä teos, törmää väistämättä siihen, ettei ole kaikesta aivan samaa mieltä. Härkönen ilmaisee itseään anteeksipyytelemättä ja vahvasti mielipiteitään esiin tuoden, joten välillä heräsi jopa pienoinen ärsytys: voiko noin muka sanoa ja ajatella? Toisaalta tyyliä oppi arvostamaan enemmän, kun kokoelman loppupuolella kirjoittaja kertoi olevansa erityisherkkä ja harjoittavansa mielikuvaharjoituksia, joissa huonosti häntä kohtelevat ihmiset pomppivat ja vihoittelevat suuren muurin ulkopuolella, samaan aikaan kun hän itse vain tarkkailee heille sisältä, omasta turvapaikastaan. Juuri tällainen vilpittömyys, aitous ja itsestään antaminen suuntaan ja toiseen tekee kokoelmasta viehättävän vuoropuhelun, jota jää mielipide-eroista huolimatta seuraamaan kiinnostuneena.

Vaikka pääpaino on keveissä ”ensimmäisen maailman ongelmissa”, kuten matkustellessa sattuneissa kommelluksissa ja ihmissuhteiden väärinkäsityksissä, siintää huumorin alta myös vakavampia sävyjä. Kirjoituksissa vierailevat masennus ja mielenterveysongelmat, kirjailijan itsemurhan tehnyt sisko, ystävyyden loppuminen ja avioerot sekä analyyttinen itsensä arvostelu: miksi aikuisenakaan ei uskalla puuttua esimerkiksi muita kiusaavien tai omia rajoja ylittävien ihmisten toimintaan? Kokoelma päättyy kuitenkin lempeisiin sanoihin itsen ja muiden kehumisesta sekä halauksista, ja kirjan luettua mieleen jäävät päällimmäisiksi hauskat anekdootit.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

En ole varmasti ainoa, jolle on esitetty kaikenlaisia ehdotuksia, enkä ainoa, joka suostuu kuuntelemaan niitä, mutta minä olen saanut myös rahaa ja voin sanoa, että olen saanut sitä aika helposti. Välillä minusta kyllä tuntuu, että flippaan, mutta kai se kuuluu tähän ikään.

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) on WSOY:n taannoin järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun voittajateos. 15-vuotiaan Emilian suulla kerrottu kuvaus on rohkeaa ja tärkeitä teemoja esille nostavaa nuortenkirjallisuutta, jossa asioista puhutaan nuorelle lukijakunnalle sopivan häivytetysti mutta heidän ymmärrystään aliarvioimatta. Ensimmäiset ihmissuhdekiemurat, nuoren heräävä seksuaalisuus ja yhtäkkiä idioottimaisilta tuntuvat perheenjäsenet hämmentävät, ja päähenkilö tasapainoileekin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden harmailla raja-alueilla. Salaisuudet tyttö jakaa vielä pehmoleluille, mutta rajoja rikkoutuu teini-ikäiseen tapaan välillä liian kovaa vauhtia. Typeriksi tituleerattujen vanhempien turvaa ja rakkautta tarvitaan kuitenkin kipeästi, vaikka sitä Emilia ei heti myönnäkään.

Päähenkilö Emilia on menestyvä oppilas, kohtelias opettajien suosikki ja hyvästä, vakavaraisesta perheestä. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta pinnan alla tilanne ei näytä yhtä hyvältä: vanhempien välit ovat toraisat ja epäsuhtaiset, äiti suo huomiota vain ystävilleen ja sosiaalisen median peleille ja isällä on todettu vakava sairaus. Emilian 17-vuotiaasta isoveljestä Joonastakaan ei ole enää sanottavasti seuraa, sillä murrosikäisillä sisaruksilla on omat menonsa ja kaveriporukkansa. Lisäksi Emilian paras ystävä Lila alkaa toimia epäluotettavasti ja holtittomasti. Onko siis ihme, että kun epävarma ja yksinäiseksi itsensä kokeva Emilia alkaa saada mairittelevia kommentteja someen lisäämiinsä kuviin, kynnys kommentoijien tapaamiselle ei ole enää korkealla?

Valitettavasti valokuviin kommentteja lisäävät pojat eivät olekaan poikia, vaan aikuisia miehiä erilaisine motiiveineen. Yksi kehuu Emiliaa maasta taivaisiin ja haluaa tehdä tästä mallin valokuvaajan ”ammattitaidollaan”, toinen haluaa nuoren tytön seuraa, kolmas jotain muuta. Huomio tuntuu samaan aikaan todella hyvältä ja todella väärältä, mutta ristiriitaisista tunteistaan huolimatta Emilia tapaa kosiskelijoitaan kerta toisensa jälkeen. Tyttö ei koe, että hänellä olisi mitään menetettävää: hänestä on jännittävää, kun miehet pitävät häntä kauniina, ostelevat hänelle vaatteita ja tarjoavat kenties ruokaa ja alkoholia. Lisäksi, jokainen hänen tapaamansa mies antaa hänelle rahaa puhtaasti hänen ajastaan – mikä voisi mennä pieleen?

Pitkään Emilia ajattelee olevansa tilanteen herra, mutta hiljalleen vastikkeettomat huomionosoitukset ja kehut alkavat vaihtua pyynnöiksi ja vaatimuksiksi. Jatkuva paha olo ja häpeä seuraavat tyttöä: mitä jos joku pääsisi selville hänen salaisuudestaan? Kaverisuhde ihanan ja kiltin luokkakaveri Santerin kanssa vaihtuu seurusteluksi, mutta samaan aikaan huomioon ja rahaan koukuttunut Emilia lisäilee kuviaan yhä uusille, entistä epäilyttävämmille sivustoille. Lopulta noidankehäksi kehkeytynyt kupla puhkeaa, ja salaisuuden paljastumisen häpeä sulaa helpotuksen ja rakkauden janon tieltä.

Pehmolelutytön teemat eivät siis ole sieltä keveimmästä päästä, ja joissain kohti kirjaa pohdinkin, minkä ikäisille kirjaa uskaltaisi suositella. Toisaalta verkossa väärin motiivein tehdyt yhteydenotot ja sen kautta mahdollistuvat seksuaalirikokset ovat tälläkin hetkellä tapetilla maan laajuisesti; vaikka se hurjalta tuntuukin, aihe tuskin on uusi ja tuntematon monellekaan teini-ikäiselle. Lisäksi Behmin kirja käsittelee teemaa hyvin viisaasti: vaikka Emilia ei osaakaan asettaa rajojaan, kirjassa ei mässäillä kauheilla tilanteilla ja päähenkilö tutkailee valintojaan ja ajatuksiaan analyyttisesti, jopa etäännytetysti. Ahdistusta kirjan erilaiset kohtaamiset kyllä herättävät aikuisessakin lukijassa, mutta päähenkilö selviää ehjänä – hämmentyneenä ja säikähtäneenä kenties, mutta aivan peruuttamattomia asioita ei tapahdu.

Vaikuttavinta kirjassa kenties onkin juuri peruuttamattomuuden pelottava läheisyys, joka väistetään vain täpärästi. Emilian toiminta on täynnä riskejä ja vaaroja, mutta hänen motiivinsa ovat samaan aikaan ymmärrettäviä: onhan hän vasta 15-vuotias, jonka ei kuuluisi törmätä maailmaan, johon miesten kommentit hänet tutustuttavat. Tässä tarinassa loppu on kuitenkin onnellinen: aikuiset puuttuvat tilanteeseen, kun nuori ei enää siihen itse kykene, ja etäisiltä tuntuneet vanhemmatkin osoittavat, ettei rakkaus hiljalleen aikuistuvaan lapseen ole kadonnut mihinkään.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Ilman vanhempiani en olisi voinut lentää Taavetin kanssa rantalomalle Lissaboniin enkä osallistua ystävieni 30- ja 40-vuotisbrunsseille, puhumattakaan takuuvuokrani maksamisesta. Ilman vanhempiani olisin ajautunut katuojaan jo vuosia sitten.
”Hyvä on, tämän kerran”, äitini ja isäni ovat huokaisseet puhelimeen. ”Mutta näin ei voi jatkua”, he ovat lisänneet ja kysyneet: ”Mitä sinä aiot elämällesi tehdä?”
Silloin olen huutanut, että mistä vitusta minä sen voisin tietää, ja lyönyt luurin korvaan, koska se on tapa, jolla käsittelen vaikeita asioita.
Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.

Ehkä_tänä_kesänä_kaikki_KANSI.indd — Kuva: Gummerus

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) on kevyesti kirjoitettu mutta vakava kirja nykypäivän pääkaupunkiseudun lapsettomien nuorten aikuisten elämästä. Pätkätyöt ja rahapula, äidin kustantama terapia, Kallion muodikkaat mutta nuhjaantuneet kulmat, liian nopeasti päättyvät parisuhteet, opintolaina matkustamiseen, avokadot ja sipsit dipillä (Pirkan!) vaikka piti laihduttaa, somen luomat ulkonäköpaineet, treffit, jotka eivät johda mihinkään, masennus – kaikki arkipäiväisiä ongelmia, joita ei ole totuttu käsittelemään kirjallisuudessa ainakaan vastaavana yhdistelmänä nuoren naisen näkökulmasta. Nopeana listana yllä luetellut tuntuvat kenties stereotyyppisiltä ja koomisilta aiheilta, mutta todellisuudessa kirja keittää niistä melko surullisen sopan. Ja mikseipä keittäisi – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei hempeästä kannestaan huolimatta ole huoletonta chick lit-kirjallisuutta, vaan lempeästi parodinenkin kuvaus kaupunkielämää viettävien kolmikymppisten oikeista ongelmista.

Kirjan päähenkilö, 34-vuotias nimettömäksi jäävä nainen on vapaa toimittaja, jonka oman alan työskentely on tosin sen verran hiipumaan päin, että useimmiten hän elää toimeentulotuella. Aleksis Kiven kadun liian kalliissa yksiössä häntä masentaa huono rahatilanne, jolle ei kuitenkaan masennuksensa vuoksi jaksa tehdä tarpeeksi päästäkseen kierteestä. Poikaystävä jätti kahdeksan kuukautta sitten, seitsemän vuotta terapiassa ei ole merkittävästi auttanut ja velat ystäville ja vanhemmille sen kuin kasaantuvat, sillä rahanpuutteesta huolimatta helsinkiläinen elämäntapa ”vaatii” rahaa: ystävät tavataan kahviloissa ja ravintoloissa, työhaastattelussa on oltava siistit vaatteet ja pariutuminen vaatii naiselta panostusta meikkeihin ja ulkonäköön, ainakin yleisesti hyväksyttyjen asenteiden mukaan.

Tästä ankeasta tilanteesta päähenkilö pakenee muistoihinsa. Kirja muodostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa on ex-poikaystävän tapaamisesta alkava takauma, joka jatkuu kronologisesti aina nykyhetkestä kertovaan toiseen osaan, jossa kesä on alkamassa ja toiveet korkealla. Molemmat osat on jaettu toteavalla tavalla koomisiin alalukuihin, kuten ”Annoin vielä yhden mahdollisuuden uudenlaiselle ja kepeälle deittailukulttuurille”, ”Kävin poikaystäväni kanssa Ikeassa ja se olisi voinut olla hauska reissu” ja ”Kuuntelin naapurini mikroaaltouunia”. Toteava tyyli ei pääty otsikoihin, vaan alaluvut saattavat käsitellä yksityiskohtaisesti operaattorin asiakaspalvelun kanssa käytyä puhelua tai tiedostojen siirtämistä pilveen.

Päähenkilön elämä pyörii muutenkin erilaisten arkisten listojen ympärillä: uusien työelämässä hyödyllisten taitojen opettelun estävät talouspaperin osto, tiskaaminen, suihkussa käynti, mummille soittelu ja työhakemusten tekeminen. Lempiherkkuja luetellaan sivuja, poikaystävän hyviä puolia ainakin puolet siitä. Terapeutin pyynnöstä hän kirjaa ylös hänet vihaiseksi tekeviä asioita, joihin mahtuvat muun muassa ”entiset poikaystävät, jotka kertovat minulle kuulumisensa mutta eivät kysy, mitä minulle kuuluu” ja ”se, että nukuin tänäänkin liian myöhään”. Eräänä päivänä mietteet pyörivät kosmetiikkatuotteiden ja niihin liittyvien muistojen ympärillä, toisena pään täyttävät vaatteiden materiaalit.

Sieltä täältä esiin ponnahtavat listat ja lakoniset kuvailut hämmensivät ensin toisteisuudellaan, mutta kirja tavoittaa juuri sen avulla jotain merkittävää arkielämästä. Eivät päämme humise kaunokirjallisuuden klassikoista tuttuja syväluotaavia pohdintoja ihmisluonteesta; ajatuksemme täyttyvät kauppalistoista, velvoitteista, outojen assosiaatioiden kautta mieleen tulevista muistoista ja ohikiitävistä, loppuelämän kannalta yhdentekevistä pohdinnoista. Toisaalta se on myös hieno keino kuvata päähenkilön masentuneisuutta, jossa yksittäisestä aikeesta versookin upottava ajatusten suo, jonka jälkeen alkuperäisen tavoitteenkin suorittaminen tuntuu liian raskaalta. Vakavista aiheista huolimatta kirja ei pääty masentaviin tunnelmiin: kesän aikana kaikki ei muutu, mutta pikku hiljaa tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 49: Vuonna 2018 julkaistu kirja