kotimainen kirjallisuus – Sivu 9

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni oikeus seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kuin sanoisi, että se on folkloristiikka tai ei mitään.

Päiväkirjamaiset tai kirjeenvaihtoon perustuvat teokset voivat olla raskaslukuisia, mutta Antti Rönkä ja Petri Tamminen onnistuvat tässä vaikeassa lajissa upeasti. Kirjassaan Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) kaksi kirjailijaa keskustelevat kipeän rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja elämästä yleensä – erityisen mielenkiintoista, rehellistä ja koskettavaa tästä ajatustenvaihdosta tekee miesten välinen isä–poika-suhde. Kirjan parissa pääsee kokemaan tunneskaalan kaikki äärilaidat, mutta tunnemyrskytkin pysyvät tiukasti kahden sanataiturin hallinnassa. Avoin, huolellinen ja kirjallisesti korkeatasoinen keskustelu muodostaa kirjan kansien väliin tallennettuna intiimin ja syvällisen lukukokemuksen.

Sähköpostien ja pikaviestien sarja alkaa, kun isä lähettää yliopiston aloittaneelle pojalleen tsemppiviestin – kaikesta päätellen poika ei ole viihtynyt, tai ainakin hän on kovin turhautunut. Poika vastaa isälleen pitkästi, mutta toteaa viestinsä lopussa pelkäävänsä isänsä arviota viestin kirjallisista ominaisuuksista. Vastauksessaan isä myöntää tarkkailleensa juuri näitä seikkoja, ja pahoittelee jatkuvan tarkkailunsa aiheuttamia vaikutuksia heidän väliseensä suhteeseen. Aikuisemman, tasa-arvoisemman isä-poikasuhteen rakentamiseksi hän pyytää pian kirjailijana debytoivalta pojaltaan luettavaksi tämän valmistelemaa käsikirjoitusta, ja ennen kuin lukija huomaakaan, miehet käsittelevät jo paitsi kirjoittamistaan, myös toistensa elämäntarinoita, valintoja ja pelkoja.

Kuten teoksen alaotsikkokin – ”pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta” – kertoo, peloilla on miesten elämissä ja kirjeissä suuri rooli. Varovaisen, häpeään taipuvaisen ja jatkuvasti tarkkana pysyttelevän miehen poika on kasvanut osin samanlaiseksi, osin jopa ahdistuneemmaksi mieheksi. Toisinaan isän ja pojan välejä suomitaan ankarin sanankääntein, toisinaan niitä pohditaan lempeällä ymmärtäväisyydellä – kaiken läpi kuitenkin kuultaa vahva rakkaus ja halu rakentaa molemmille parempaa tulevaa. Keskustelut tuntuvat rohkeilta ja hyvin rehellisiltä. Vuoropuhelun tunteet voi olla välittymättä lukijalle asti.

Itseäni teoksessa viehättivät sen samanaikaisesti läsnäolevat, mutta silti kovin erilliset kaksoisroolit, jotka väistämättä törmäilevät miesten vuorovaikutuksessa. Rönkä ja Tamminen ovat kollegoita, jotka keskustelevat teosten markkinoinnista, kirjoittamisen vaikeudesta ja toistensa teksteistä pilkistävistä maneereista suoraan mutta hyvässä ammatillisessa hengessä. Väleistä kuitenkin tihkuu miesten henkilökohtainen suhde, menneisyyden traumat ja käytösmallit, pojan syytökset sekä isän huoli ja katumus. Isän ja pojan roolit tuovat kirjeenvaihtoon sellaisen raa’an rehellisen tason, jota harvoin on mahdollista kokea: katkerimmat vuodatukset, mutta myös vilpittömimmät kehut ja lämpimin rakkaus ilmenevät teksteissä juuri kaksoisrooleista henkilökohtaisempien myötä.

Silloin tällöin onnellinen ei kuitenkaan toimi vain isä–poika-suhteen meriiteillä. Kumpikin kirjailijoista omaa tunnistettavan, toisiaan täydentävän tyylin. Siinä missä Tamminen onnistuu ujuttamaan jopa oman pienuutensa pahoitteleviin kuvauksiin lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä suorin, lyhyehköin lausein, Rönkä maalailee leveämmällä pensselillä, luo tunnelmakuvia ja dramatiikkaa, kuitenkaan sortumatta ylilyönteihin. Vuoropuhelu on paitsi sisällöltään viisasta ja lämminhenkistä, myös sujuvasti kokonaisuudeksi yhteensovitettua.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Soili Pohjalainen: Valuvika

Arttu on näköjään tinkinyt linjastaan, jonka mukaan sisävessaa saa käyttää vain kovalla ukkosella ja tulipalopakkasella. Vessaa se ei tietenkään vetänyt, koska vessaa ei saa vetää, paitsi jos käy paskalla. Minulla tosin on ollut täällä aina etuoikeus käyttää sisävessaa kaikissa sääolosuhteissa. Kai se oli Artun tapa osoittaa, että sillä sittenkin oli sydän ja minulla erityisasema siellä. Mutta rajansa se oli rakkaudenosoituksillakin. Vessanvetokielto koski myös minua. En enää totellut sitä.

Sukupolvien välisiä kulttuurieroja, vaiettuja suvun kipupisteitä ja tummaa huumoria Pohjois-Karjalassa – tätä kaikkea löytyy Soili Pohjalaisen toisinkoisteos Valuviasta (Atena 2019). Kevyt ja pohjimmiltaan hyväntuulinen teos keskittyy tavallisesta poikkeavan pääparin, metsän keskelle erakoituneen isoisän ja freelance-toimittaja tyttärentyttären, elämänarvojen ja näkökulmien törmäyksiin, kun lapsenlapsi Maria päätyy sattumusten kautta yksinäisen isoisänsä seuralaiseksi. Arjesta poikkeavassa ympäristössä kaupunkilaiselämän ja kolmekymppisen parisuhteen ongelmat asettuvat erilaisiin mittakaavoihin, mutta samalla myös kaavoihinsa kangistunut Arttu oppii kuin oppiikin uusia temppuja.

Varsinainen tarina käynnistyy, kun Maria päätyy oikukkaan äitinsä huijaamana itärajalle. Äiti on huolestunut isoisä-Artun mahdollisesta muistisairaudesta, muttei halua itse lähteä tarkastamaan tilannetta. Huonosta työtilanteesta kärsivä freelancer-Maria usutetaan matkaan ensin vastentahtoisesti, mutta pian reissulle löytyy sisäsyntyinenkin motivaatio: Marian puoliso Jarkko kiristää hermoja, joten matka isoisän luo tarjoaa sopivaa etäisyyttä. Kun periltä löytyy ikäänsä nähden omatoiminen mutta huolestuttavasti alkoholia käyttävä vanhus, tuntee nainen hetken itsensä hieman petetyksi ja tarpeettomaksi. Lopulta yhdeksi yöksi kaavailtu vierailu venähtää kuitenkin kuukausien hengähdykseksi kaupungin ja parisuhteen vaikeuksista. Pidemmän oleskelun aikana Artusta löytyy yllättäviä piirteitä ja jopa henkistä tukea, jota vaille nainen tuntee muutoin jäävänsä elämän käännekohdassa. Toisaalta liian tutulta tuntuvat, itsepäiset piirteet sekä vanhanaikaiset ajatusmallit ajavat naista toisinaan raivon partaalle.

Valuvika käsittelee keveydestä huolimatta mielenkiintoisia ja kipeitä aiheita, kuten omien sukulaisten vanhenemisen hyväksymistä sekä lapsi-vanhempi-suhteen ongelmia, jotka voivat vaikuttaa yhä aikuisiällä vahvasti. Marian näkökulmasta kulkeva kerronta vuorottelee nykyhetken kuvauksen ja elävien lapsuusmuistojen välillä, ja niiden avulla tuodaan hienovaraisesti esiin myös syitä hahmojen ensin kummallisilta tuntuville käytösmalleille: lapsuuden muistot ja aikuinen nykyhetki käyvät dialogia, ja lukija saa uutta tietoa menneisyydestä yhtä matkaa Marian kanssa. Kun läheisistä paljastuu uusia, hämmentäviä tietoja, voi tosiaan ensin olla vaikea suhtautua rakkaiden tekemiin virheisiin ja puoliin, joihin itse ei ole tutustunut. Yksi läsnäolevista suurista teemoista on myös perheen perustaminen: Jarkko ja Maria ovat toivoneet lasta kolme vuotta, mutta kun raskaus todella alkaa, ei tilannetta olekaan aivan helppo niellä.

Valuvika on tuoreelta tuntuva teos isovanhempien ja lastenlasten (ja laajemminkin sukulaisten) välisistä monimutkaisista suhteista. Päähenkilön kärsimätön ja toisinaan töykeä käytös kuitenkin kummastuttaa: työ- ja parisuhdetilanteestaan stressaavan Marian äksyilyt ovat varmasti yksi huumorin keinoista, sillä niiden myötä hän myös päätyy erilaisiin, jännitteisiin tilanteisiin. Toisaalta töykeyden taustoja ei oikein avata, ja ainakin itseäni jäi ihmetyttämään tämän negatiivinen asenne häntä tukevia läheisiä, Jarkkoa ja isäänsäkin, kohtaan. Kirjaan parhaaseen antiin lukeutuu rikas ja leveä pohjoiskarjalainen murre, jonka toteutuksessa kirjailijaa on avustanut Paavo Havula. Tarkasti toteutettu puheenparsi luo autenttista tunnelmaa, joka sekä korostaa huumoria että syventää koskettavia dialogeja.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 42: Kirjassa on isovanhempia

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taas oli tämä että kaksi pakettia per talous. Mistä ne sen siellä kaupassa tietävät, ketkä kuuluvat samaan talouteen? Ihan hyvin voi mies ja rouva ja lapset mennä eri jonoihin ja jokainen ostaa ne kaksi pakettia. Kyllä ei meinaa mahtua farmariauton takaosaan kaikki paketit. Kyllä isäihminen hymyilee siinä sitten partaansa, että jopas huiputin kauppiasta, montako euroa säästin ja taas voi ostaa valkosipulijuustomaustettuja makkaroita pihagrilliin.

Tuomas Kyrön suositun Mielensäpahoittaja-kirjasarjan ensimmäinen osa Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) koostuu 40:stä lyhyestä ja humoristisesta monologista. Niiden äänenä häärää yksinasuva, modernin maailman ihmeitä hieman paheksuva Mielensäpahoittaja. 80-vuotiaaksi hyväkuntoinen, pikkutaajamassa asuva mies innostuu valittamaan, kun lääkäri määrää hänet terveystarkastuksen yhteydessä elämäntaparemonttiin: mies ei usko ruokavalioihin, vaan ajattelee olonsa kohenevan, kun pääsee päästämään kaikki vuosien mittaan kertyneet harmituksen aiheet ulos.

Kirjassa ei ole nykyhetkessä etenevää kerrontaa, vaan mies mielipiteineen tulee tutuksi tämän kirjoittamien yleisönosastokirjeiden myötä, joissa ruoditaan niin ystävänpäivä kuin ajokortin menettäminen. Mielensäpahoittaja marmatuksineen luotiin alunperin radiokuunnelmaksi, ja sen voi aistia myös paperille päätyneestä versiosta. Kukin yleisönosastokirjoitus on omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, vaikka niitä peräkkäin lukemalla alkaa hahmottaa myös laajempia juonenkäänteitä.

Kirjan suosio ja sen huumorin ydin perustuu perinteisen suomalaisen jäärän mielenliikkeiden kuvaukseen: kun päähenkilön perusarvoja ovat marjanpoiminta, säästäväisyys ja turhien puhumatta jättäminen, törmäyksiä ulkomaailman kanssa tulee väistämättä. Näitä kohtaamisia Mielensäpahoittaja antaumuksella sitten tulkitsee ja sanoittaa omasta näkövinkkelistään.
Kirjan huumori on sekoitus sopivaa vastakkainasettelua, stereotypioita ja niiden rikkomista sekä tunnuslauseita, joista kuuluisimmaksi on tainnut nousta lähes joka kirjeen aloittava ”kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Kyrö on luonut tuokiokuvien keskelle kokonaisen hahmon: Mielensäpahoittaja käyttäytyy monesti ennakoitavasti, mutta valituksen seasta pilkistää hyväsydäminen mies. Hyvä esimerkki tästä on Mielensäpahoittajan suhtautuminen naapurinsa, Kolehmaisen, rasistisiin heittoihin aasialaisten marjanpoimijoiden tuloon liittyen. Vaikka Mielensäpahoittaja on uuden ja vieraan suhteen epäileväinen, kokee hän huomattavasti enemmän hengenheimolaisuutta marjoja arvostavien poimijoiden kanssa:

”Laitoin seuraintalon ilmoitustaululle lapun. Tarjoan kymmenelle thaimaalaiselle majapaikan, ja ostan kaiken mitä ne saavat Kolehmaisen mailta kerättyä. Keitän niistä hilloa ja myyn Kolehmaiselle muka-hienona luomumarmelaatina.”

Koska kyseessä on lyhyiden tekstien kokoelma, myös teemat vaihtelevat nopeasti. Eniten huomiota taitavat saada maalla ja kaupungissa asumisen erot, erilaisten juhlapyhien vietto sekä suomalainen helmasynti, itsekseen pärjäämisen armoton tavoite. Päähenkilön ollessa jo yli 80-vuotias tilaa saa toki myös maailman menon ja sen muutoksen ihmettely – useimmiten kuitenkin hieman puolustusasemista ja nykyaikaa edustavaa poikaansa vastustaen. Kirjan loppu kuitenkin nostattaa toivoa: kyllä kaavoihinsa kangistunut Mielensäpahoittajakin osaa lopulta olla iloinen arjen pienistä, suurista hetkistä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 12: Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

Aino Kallas: Sudenmorsian

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmistenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. – Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Suomen ja Viron yhteinen suosikkikirjailija, Aino Kallas (1878–1956), kirjoitti urallaan monipuolisesti runoja, romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Kenties hänen tunnetuimmaksi teoksekseen on noussut yliluonnollinen rakkausromaani Sudenmorsian (alk. 1928; luettu Otavan pokkaripainos v. 2014). Se on arkaistiseen ja balladimaiseen tyyliin kirjoitettu hurja kuvaus 1600-luvun Hiidenmaasta, jossa elävät myös ihmisten seassa piilottelevat ihmissudet. Perinteistä tragedian kaarta noudattaen päähenkilöiden kohtalot ovat jo alkusivuilla sinetöidyt, mutta persoonallinen (ja silti sujuva) kieli-ilottelu nostaa teoksen yksinkertaisen juonensa yläpuolelle.

Tarinan kaikkitietävä ja vahvasti tapahtumia myös näkökulmastaan kommentoiva kertojanääni pitää lukijan otteessaan läpi tarinan. Susivitsauksen kohteeksi joutunut hiidenmaalainen kylä elää hiljaiseloaan, kunnes metsävahti Priidik ottaa aviovaimokseen nuoren kaunottaren, Aalon. Ujon ja kaikin puolin kunnollisen nuorikon ulkonäkö antaa kansanperinteiden mukaan kuitenkin ymmärtää, että Priidik teki perustavanlaatuisen virheen: leiskuvan punainen tukka ja pahaenteinen luomi kielivät itse Pirun vaikutuksesta tyttöön. Ihastunut Priidik ei voi uskoa vaimostaan mitään pahaa, ja häät pidetään hyvillä mielin, aavistukset syrjään heitettyinä.

Yhteiselämä alkaa mainiosti, ja nuoripari saa pian myös perheenlisäystä. Eräänä juhannusyönä Aalo kuitenkin jää olosuhteiden pakosta yksin, eikä mikään voi enää pelastaa häntä: juhannusyönä taiat ja henget ovat vahvimmillaan, ja Piru (Metsänhengen eli Diabolus Sylvarumin muodossa) päättää ottaa naisen vihdoin haltuunsa. Aalon on pakko juosta metsään ja löytää toiset kaltaisensa – nimittäin ihmissudet. Hiljalleen nuori nainen alkaa valua yhä enenevissä määrin pahan puolelle, unohtaen perheensä ja velvollisuutensa verensä vedon vuoksi. Kuten arvata saattaa, loppu ei ole onnellinen kellekään.

Vaikka tragediaan ei mahdu syvällisiä henkilöhahmoja, Kallas maalailee vakuuttavia ja mieleen jääviä tunnelmakuvauksia. Pimeän, yöllisen metsän tuoksu, suden vahvojen jalkojen tuntu juostessa, hurmaantunut ja pakottava tarve etsiäytyä muiden susien seuraan… Intensiivinen kerronta ja herkkä luontokuvaus vetävät mukaansa, vaikka koukeroinen kieli ehtisikin paikoin etäännyttää tapahtumien keskipisteestä.

Sudenmorsianta on pitkään tulkittu myös eräänlaisena viittauksena Kallaksen ja kirjailija Eino Leinon rakkaussuhteeseen, mutta kirja itsessään ei anna siihen aihetta. Se on nopealukuinen mutta syvän vaikutuksen tekevä rakkaustarina, jonka yliluonnolliset elementit ja 1600-luvun maalaiselämän kuvaus tekevät siitä raikkaan ja muista selvästi erottuvan lukukokemuksen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 10: Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet