Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Hän ei löytänyt ketään, kenelle olisi voinut puhua, paitsi Bean, joka oli hänen ulottumattomissaan; hän ei osannut keskustella ihmisen kanssa, jonka nimikirjoituksen hän olisi halunnut. Kunpa juhliin olisi kutsuttu edes yksi mies. Hän piti miehistä enemmän kuin naisista, mutta ei seksuaalisista syistä vaan emotionaalisista, hän ajatteli ja naurahti mielessään – hän oli jo alkanut ajatella niin kuin nämä naiset puhuivat. Hän viihtyi miesten seurassa, koska nämä useimmiten hyväksyivät hänet kaikkinensa. Hän oli lapsena tottunut siihen, että häntä kehuttiin ja rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, mutta tässä kaupungissa vain harvat rakastivat häntä, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa.

img_20181221_141029697690548.jpgTaina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015) yllätti: kansikuvan ja takakannen perusteella en osannut odottaa sitä tunteisiinkäyvää ja herkkää kokoelmaa, joka kirjan sivuilta paljastui. Yksittäisinä tarinoinakin toimivat novellit muodostavat yhdessä suuremman kollaasin erään tytön elämästä, jossa eräällä pojalla on erityisen suuri osa. He kasvavat yhdessä Pohjanmaalla, mutta kuten kokoelman nimikin kertoo, ei heillä aloitusnovellissa Viimeinen kesä ole vielä aavistustakaan siitä, mitä kaikkea elämä tuo tullessaan: Kallion öisiä katuja, aikuiseksi kasvamista, läheisten kuolemia, parisuhdekriisejä ja kihloja, orastavaa ihastusta johonkuhun toiseen ja ulkopuolisuudentunnetta niin ystäväpiireissä kuin työelämässä. Latvala osaa sanoittaa nuoruuden ja aikuisuuden välistä tilaa, itsensä etsimistä ja toiseen kasvamista kipeän kauniisti.

Kokoelma jakautuu kolmeen useamman novellin sisältävään lukuun, joiden lisäksi kokoelmaa rytmittävät jo mainittu aloitusnovelli, lukujen 2 ja 3 väliin sijoittuva alaotsikko Väliaika (joka sisältää hurjan, kafkamaiset mittasuhteet saavuttavan novellin Kissan yksityisyys) sekä kolmannen luvun jälkeen tuleva epilogi, Pyyntö, aloitusnovellin pari. Kun Viimeinen kesä esitteli 17-vuotiaan, karkkilakkoilevan teinitytön vaikeudet vielä autuaasti edessään, Pyynnössä tyttö on jo astumassa naiseuteen: hän on 24-vuotias, kohdannut (omasta mielestään) tulevien lastensa isän ja tutustumassa rakkauden huumassa Helsinkiin ja itseensä aivan uudesta näkökulmasta, useita kokemuksia rikkaampana ja monta kolhua vahvempana. Näiden kahden novellin välistä aikaa lukija pääsee myötäelämään kokoelman sivuilla, ja kenties siksi epilogi koskettaa erityisesti – tuntuu, kuin olisi seurannut läheisen ihmisen kasvutarinaa hyvin läheltä.

Novellit sijoittuvat enimmäkseen arkisiin tilanteisiin, mutta lähikauppakäyntejä, opiskelijakavereiden tapaamisia ja parisuhdekuvauksia värittävät kuitenkin taustalla häilyvät teemat kaipauksesta. Monesti Latvala palaa isäsuhteeseen: ulkomailla työskenteleviä ja sydänkohtauksiin kuolleita isiä kaivataan monen hahmon kautta. Nuorista ihmistä kirjoittaessa läsnä ovat myös rakkauden ja kumppanin kaipuu sekä kiihkeä halu löytää oma paikkansa uusissa sosiaalisissa ympyröissä. Itsekin muualta Helsinkiin opiskelemaan muuttaneena samastuin vahvasti Latvalan nuoriin naisiin, jotka tutkailevat pääkaupunkia ja sen ihmisiä hitusen ulkopuolisina, ihmetellen yliopistoa ja värikästä kulttuurielämää.

Toinen kokoelmaa määrittävistä aihealueista onkin taide; novellien hahmot opiskelevat kirjallisuutta, käyvät teattereissa, työskentelevät kulttuurin parissa apurahoilla ja deittailevat kuuluisia näyttelijöitä. Taidepiirit eivät kuitenkaan saa kovin lämmintä käsittelyä, sillä ujonpuoleinen päähenkilö kuvataan välillä jopa päsmäröivien, itseriittoisten ja hyötyä toisistaan tavoittelevien kollegoidensa heittopussina. Hauskana yksityiskohtana monet sivuhenkilöt ovat mukana novellista toiseen muodostaen päähenkilön ystävä- ja tuttavapiirin.

Ennen kuin kaikki muuttuu on ennen kaikkea haikea novellikokoelma. Nuoruuden loppuminen ja aikuisuuden alkaminen sisältää suuria muutoksia ja monenlaista luopumista, ja Latvala kirjoittaa ihmissuhteista, opinnoista ja alkavasta työelämästä kauniisti ja selkeästi ilman kikkailua: uskottavat henkilöhahmot elämän tienristeyksissä ja aikuisuuden porteilla riittävät mielenkiinnon ylläpitäjiksi. Vaikka alussa ja lopussa esitelty tyttö omalla tavallaan emännöi kokoelmaa, monissa novelleissa puhujiksi ja kokijoiksi pääsevät myös nuoret, uskottavasti kuvatut miehet. Uskonkin kokoelman sopivan aivan kaikenlaisille lukijoille universaalien teemojensa, omaksi itsekseen kasvun ja rakkauden etsimisen, ansiosta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Novellikokoelma

Juhani Aho: Rautatie

Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli… semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.
   …Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos! …vaan tottapahan rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.
– Ymmärtäähän Matti sen nyt?
– Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…
– Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. – Matti ottaisi kahvia… ja leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan.
   Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.
– Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin… mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lystistä… tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on selittänyt.
Juhani Aho
Kuva: WSOY

Juhani Ahon klassikoihin lukeutuva pienoisromaani Rautatie (1885) kuvaa maailman muuttumista ja ihmisten suhtautumista siihen. Tässä teoksessa näkökulma on äkäilevien, mutta silti ehdottomasti toisiaan rakastavien Matin ja Liisan. Vanha pariskunta pienestä torpasta ei ole uskoa korviaan: Kajaanin ja Kuopion välinen junarata on pappilasta kuultujen uutisten mukaan juuri valmistunut. Tällaista ihmettä on itsekin lähdettävä katsomaan ja kokeilemaan Lapinlahdelle asti, mutta kouluttamattomien ja lähes lukutaidottomien ihmisten mielikuvissa suorastaan hurjaksi muotoutunut vempele ei olekaan aivan sitä, mitä ajateltiin.

Vaikka rautatie ja juna ovat tarinan varsinaiset toimeenpanijat, keskiöön nousevat ihmiset – Mattia ja Liisaa tarkastellaan kuin ötököitä suurennuslasilla, kun heidän käytöstä ja puheitaan havainnoidaan objektiivisuuteen pyrkien kaikkitietävän kertojan suulla. Esimerkistä käy kohta, jossa uutiset keksinnöstä sekoittavat vanhan parin arkipäivän totaalisesti: vuoroin intoilee Matti, vuoroin Liisa. Varovaisen ylpeinä ja naiiveina luonteina kumpikaan ei missään nimessä voi myöntää kiinnostustaan, vaan molemmat pähkäilevät itsekseen ja tuttavilta lisätietoja hakien, kunnes juhannuksena viimein päästään tarkastelemaan junaa paikan päälle. Aho onnistuu kerronnalla ja dialogilla luomaan niin elävän kuvan jahkailevasta ja hieman yksinkertaisesta, mutta kaikin puolin hyväntahtoisesta parista, että heihin ajattelee törmänneensä joskus kadulla.

Jos jo ajatus junasta kihelmöi maalaisten vatsanpohjassa, asemarakennus ja rata pölkkyineen vasta jännittävä onkin. Matti ja Liisa rohkaistuvat kokeilemaan myös junakyytiä, kun ovat kerran perille asti jaksaneet. Markalla saa kyydin seuraavalle asemalle, mutta vauhdin hurmassa Matti päätyykin tapojensa – ja Liisan neuvojen – vastaisesti juopottelemaan vasta tapaamansa ukon kanssa. Alkoholin aiheuttaman sekaannuksen vuoksi kaksikko joutuukin kiipeliin ja paluumatka joudutaan hoitamaan jalan. Luontoäitikin on pariskuntaa vastaan, kun sadekuurokin yllättää eri syistä nyreät ja hiljaiset kotimatkalaiset. Kotiin päästyä koko juna on kuin vain muisto vain – aiheesta ei enää puhuta, ja lopulta aurinko alkaa taas paistaa.

Tarinaa määrittää ennen kaikkea lämpö, sillä Aho ei missään nimessä pilkkaa Mattia ja Liisaa. Kirjailija vain kuvaa sympaattisen inhorealistisesti tunnistettavaa ja yleisinhimillistä käytöstä uuden edessä: uusi herättää innostusta mutta myös pelkoja, ja epäonnistumisten kohdatessa halutaan äkkiä palata tuttuihin vanhoihin kaavoihin. Teknistä kehitystä on vaikea sulattaa ilman uhkakuvilla maalailua, ja nykypäivänä samantyylisiä murheita ja huolia aiheuttavat esimerkiksi erilaiset tekoälyn sovellutukset. Vertauskuvallisesti luettuna Rautatie onkin erittäin ajankohtainen teos, eikä ihme, että se on sovitettu myös elokuvaksi ja näytelmäversioiksi. Ahon teksti pitää kuitenkin pintansa myös terävän ihmistuntemuksen ja raikkaan luontokuvauksen ansiosta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Kjell Westö: Kangastus 38

”Siinä seistessään Matilda muistelee iltaa jolloin lupasi juhlallisesti Zaidalle pitää huolta Konnista. Kun Zaida-äiti lähti puolustamaan punaista Tamperetta, Milja Matilda lupasi katsoa että Konnilla ei olisi hätää kunnes Zaida palaisi.

Sitä lupausta hän ei pystynyt pitämään. Mutta ei Zaidakaan tullut takaisin.”

img_20180408_100325474952404.jpgKjell Westön Kangastus 38 (alk. Hägring 38, suom. Liisa Ryömä; Otava 2013) on 1930-luvun Helsinkiin sijoittuva kuvaus sisällissodan haavoittamasta kansakunnasta. Näennäisesti niin taloudellisesti kuin henkisesti sodasta selvinneen yhteiskunnan yksilöt eivät kuitenkaan unohda kokemaansa ja näkemäänsä: öisin mielessä väikkyvät vankileirien hyväksikäytöt, homeiset leivänkannikat ja loputtomat, vartaloa pitkin juoksevat kirput – mutta ei kaikilla.

Westö kuvaa sodan mentyäkin punaisiin ja valkoisiin jakautunutta pääkaupunkia dramaattisesti mutta uskottavasti kahden päähenkilön kautta. Suomenruotsalaisen asianajaja Claes ”Klabben” Thunen loistava tulevaisuus on jo takana päin: avioliitto kauniin, rikkaan ja oikeasta suvusta ponnistavan Gabin kanssa kariutui vaimon petettyä ja rakastuttua Claesin parhaaseen ystävään, eikä pieni lakitoimistokaan ole sitä, mitä entiseltä korkeisiinkiin asemiin päässeeltä valtion virkamieheltä odotettiin. Suomenruotsalaisista keski-ikäistyneistä miehistä koostuva herrakerhokin väsyttää, eikä vähiten Saksan poliittisten tapahtumien herättämien mielipide-erojen vuoksi. Sisällissota ei sanottavasti jättänyt mieheen jälkiään, mutta Euroopan tulevaisuus huolettaa sitäkin enemmän.

Milja Matilda Wiik – tai rouva Matilda Wiik, kuten hän itse itseään tituleeraa – elää näennäisesti hyvää elämää. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva nainen on tehnyt uran huolellisena konttoristina, harrastaa elokuvateattereissa käyntiä ja pystyy rahallisesti avustamaan Konnia, muusikkoveljeään. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä todellisuudessa rouva ei enää ole rouva, vaan hyvin yksinäinen ja ahdistunut jätetty nainen. Lisäksi teini-ikäisenä punavankina toistuvien raiskausten ja epäinhimillisten olojen uhriksi joutunut nainen ei ole onnistunut karistamaan tapahtumia harteiltaan, vaan elää niitä pahenevien harhojen muodossa yhä uudestaan. Rouva Wiik ei sopeutuvaisena ihmisenä ole katkera valkoisille, mutta välillä alitajunnassa vallan ottava nuori Milja-neiti ei pysty antamaan anteeksi yksittäisille pahantekijöille.

Kaksi erilaista kohtaloa kohtaavat luonnollisesti asianajaja Thunen toimistossa, jonne rouva Wiik tulee palkatuksi. Keski-ikäistyvät ja kumpikin tahoillaan hylätyiksi tulleet päähenkilöt löytävät toisistaan (salattua) iloa harmaisiin työpäiviin, mutta romanttinen suhde ei koskaan pääse edes ajatuksen tasolla syttymään: liikaa luokkaeroja, liikaa vanhoja haavoja sekä yksi liian lopullinen päätös, joka tekee Matildan muun elämän mahdottomaksi.

Kangastus 38 on hienosta ja tunnelmallisesta Helsinki-kuvauksestaan huolimatta ennen kaikkea kirja sodasta eri muodoissaan: menneen kaiuista, tulevan uhasta ja henkisesti edelleen käynnissä olevista. Vaikka juonenkäänteet herättävät välillä toivoa, Matildan hahmon mukana myös lukija tulee vakuutetuksi siitä, että joskus edessä ei ole kuin pimeä umpikuja. Loppuratkaisu on kaikessa kylmyydessäänkin tarinan maailmassa looginen ja pääteltävissä, mutta se jätti hiljaiseksi pitkäksi aikaa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 24: Surullinen kirja

 

 

Aleksis Kivi: Kihlaus

JOOSEPPI
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

EENOKKI
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. – Eeva on taas vihastunut herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. – Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies.

kivi_kihlaus_yo_ja_paiva
Kuva: Elisa Kirja

Aleksis Kiven yksinäytöksinen tapakomedia Kihlaus (1866) kertoo nimensä mukaisesti vanhan räätäli Aapelin ja nuoren Evan vauhdikkaasta kihlautumisesta, joka ei kuitenkaan – komedialle tyypillisesti – suju aivan odotusten mukaan. Lyhyt komedia nousi 1800-luvun suosituimmaksi suomalaiseksi näytelmäksi, ja kommentoi rivien välistä muun muassa kansan hyveellisyyttä ja yläluokan paheellisuutta.

Yhden päivän aikana tapahtuva näytelmä alkaa, kun Aapelin ystävä Eenokki, vanhapoika hänkin, saapuu kummissaan räätälin mökille. Aapelin apupoika Jooseppi kertoo, että hänet on kutsuttu todistamaan pian tapahtuvaa kihlausta – Aapeli on jo matkallaan hakemassa morsianta, epäilyttävää mainetta kahden naimattoman miehen talossa palvelijana kerryttänyttä ”Herrojen-Eevaa”, jolla vaikuttaa olevan kovinkin läheiset suhteet hienoihin herroihin. Kaikkien yllätykseksi nuori nainen oli itse lähestynyt Aapelia kirjeitse kihlauksen tiimoilta, ja ”paidanpesijää” kaivannut mies oli hullaantunut ajatuksesta hetimmiten.

Sekä Aapelin että Evan hyvin tunteva Eenokki aavistelee jo pahinta, mutta morsiusparin saapuessa räätälin matalaan majaan ei auta kuin toimia ihastuneen sulhasen mielen mukaan. Morsian tuskin on päässyt ovesta sisälle, kun nyrpistely jo alkaa: talo on liian rähjäinen ja vaatimaton ylhäisiin koteihin tottuneelle nuorikolle, eikä vanha Aapelikaan tarkemmalla tarkastelulla miellytä sen enempää. Kihlauksen todistajaksi kutsuttu Eenokki yrittää ystävänsä mieliksi viritellä juhlatunnelmaa ja -puhetta, mutta Evan ilkeät sanat ja räätälin ammatin vähättely saavat aikaan pian ilmiriidan vanhojenpoikien ja morsiamen välille. Riita eskaloituu siihen pisteeseen, että morsian lähtee takaisin herrojensa luokse ennen kuin kihlausta on saatu aikaiseksikaan.

Apupoika Jooseppi ja Eenokki huokaisevat helpotuksesta, sillä topakan naisen kanssa olisi miesten hiljaiselo toden teolla muuttunut toiseksi. Aapeli kuitenkin murehtii: hän oli jo ehtinyt kuvitella ruusuisen tulevaisuutensa aviomiehenä ja ihastuakin nuoreen Evaan. Masentunutta ei jätetä yksin, vaan hylättyä sulhasta lohdutetaan laulun ja tanssin voimin; näytelmä päättyy Joosepin laulun säestämiin vanhojenpoikien kankeisiin tanssin pyörähdyksiin.

Yksi syy näytelmän suureen aikalaissuosioon on varmasti Kiven elävä ja värikäs kieli, joka tässäkin lyhyessä komediassa pääsee oikeuksiinsa. Myös pohjatekstinä toiminut Raamattu on osaltaan tuonut Kihlausta lähemmäs yleisöä. Hahmojen Raamatusta poimitut nimet eivät jää selvimmäksi viittaukseksi, vaan esimerkiksi Eenokki lohduttaa näytelmän lopussa siipeensä saanutta Aapelia taivaallisesta avioliitosta, jonka vain maan päällä yksinäisiksi jääneet saavat kokea – lupaus tuonpuoleisesta onnesta on eräänlainen vanhojenpoikien paratiisi. Itseäni komedia ei varsinaisesti naurattanut, mutta näytelmä on kiistattomasti hyvin kirjoitettu ja rakennettu. Nykylukijalle oman mielenkiintoisen lisänsä tuo toki vanhahtava, ylätyylinen kieli, jonka sanojen merkityksiä täytyy välillä selvitellä Googlenkin avulla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 41: Valitse kirja sattumanvaraisesti

 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Oliko se onnea, jos oli onnellinen neljä tuntia viikossa? Ja mitä sitten jos ei ollut. Oliko Jumala luvannut onnea? Autuaita ovat murheelliset. Jumalan valtakunta oli toista kuin onni, toista ja paljon suurempaa. Autuaita ovat hengellisesti köyhät sillä heidän on taivasten valtakunta. Onnen tavoittelu oli pelkkää epätoivon maailmaa joka yhden elämän vuoksi hylkäsi sen, mikä oli todellista. Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa. Voi Jumala eikö hän ikinä saisi olla varma. Toiset astuivat rauhaan kuin laivaan ja hän, oliko se jossain johonkin kirjoitettu että hän ikinä ei.

img_20181028_205757741458409.jpg

Viime aikojen lukuisista uskontoja käsittelevistä romaaneista Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) teki minuun erityisen vaikutuksen: kainuulaisen helluntainuoren matkasta värikkäässä Bogotassa asuvaksi naiseksi saisi aikaan monella tapaa epäuskottavan tarinan, mutta Törmälehdon teksti ei missään vaiheessa osoita teennäisyyttä. Itselleni se oli aidosti koskettava lukukokemus teini-iän vimmaisesta päättäväisyydestä sekä aikuiseksi kasvamisen kipupisteistä.

Romaanin päähenkilö Elsa elää Kainuussa kahden maailman välissä: hänen isänsä ja perheen kanssa asuvat isän vanhemmat ovat hiljaista körttikansaa, etelästä vaimoksi eksynyt äitinsä kulttuuria janoava ateisti, jolle kirkot ovat kulttuuria ulkomailla, mutta epäilyttäviä reliikkejä Suomessa. Seurakuntanuori, lukioikäinen Elsa kaipaa jotain muuta, ja löytää ystäviensä Miran ja Talvin kanssa paikalliseen helluntaiherätysliikkeeseen. Yhtäkkiä jumalan valtakunta onkin lähempänä kuin koskaan, vaikka liikutaankin arviolta 2000-luvulla: seurakuntaporukalla tehdään herätysiskuja paikallisiin Alkoihin ja välitunnilla rukoillaan salaa herätystä koko lukioon, sillä lopunajat ovat lähellä. Kaikkein jännittävintä ovat kuitenkin armolahjat, joista riparilla ei puhuttu lainkaan samalla tavoin kuin helluntaiaktiivien Virpin ja Arvon kotona kokoontuvissa opetustilaisuuksissa.

Pian Elsakin toivoo kuumeisesti kielilläpuhumisen lahjaa, mutta paastoista, kyyneleistä ja ankarasta rukoilusta huolimatta toive ei täyty – Miralta ja Talvilta lahjan käyttöönotto kuitenkin käy kuin leikiten. Miksi juuri Elsa ei riitä, miksi hänen rukouksensa jäävät kuulematta? Helluntaiseurakunnassa käyminen iskee railon Elsan kotielämään; körttisukulaiset paheksuvat liikkeen äänekkyyttä ja riehakkuutta, äiti epäilee tyttärensä arviointikykyä yleisesti. Mikään ei kuitenkaan estä teini-iän päättäväisyydellä puhkuvaa Elsaa saavuttamasta suurinta tavoitettaan: armolahjan saamista ja Jumalan tahdon toteuttamista.

Toinen tarinan päälangoista vie lukijan noin kuutisen vuotta eteenpäin, Elsan elämään värikkäässä ja epävakaassa Bogotassa. Alun perin helluntailaiseen konferenssiin tehty matka onkin vaihtunut vakituiseksi opiskeluksi ja asumiseksi Kolumbiassa. Sota, sissit ja väkivalta häilyvät arkielämän taustalla ja ruumiillistuvat helluntaiseurakunnasta lohtunsa löytäneessä Manuelissa, entisessä sotilaassa ja sissien vangissa. Mies ei suostu päästämään rakastunutta Elsaa lähelleen: läheisyyttä nainen saa vain silloin, kun Manuel alkaa piirtää traumojaan tämän iholle värikkäinä taideteoksina. Manuelin voimakas usko ja järkähtämätön Raamatun tulkinta viehättävät huomaamattaan uskonsa menettävää Elsaa, mutta hiljalleen hän alkaa harkita elämää ilman etäistä miestä – ja ilman yhteistä helluntaiseurakuntaa.

Romaani vuorottelee nuoren ja aikuisen Elsan välillä soljuen. Kontrasti Kainuun hiljaisuuden ja Bogotan ruuhkaisten kujien välillä viehättää, mutta vielä voimakkaampaa on pohdinta uskosta ja epäuskosta. Törmälehto kuvaa sydäntäriipaisevasti juuri helluntailiikkeen löytäneen Elsan tuntoja: ”Talvi varmaan kuolisi ja tapaisi Jeesuksenkin ennen kuin hän”, tyttö miettii epätoivoisena. Toisaalta hänet on täyttänyt pakonomainen tarve olla kuin muut ja puhua kielillä, mutta taka-alalla säteilevät epäilykset eivät jätä häntä rauhaan. Ne samaiset nousevat pintaan lopulta Kolumbiassa, kun seurakunnan pastorille tuntuu olevan tärkeämpää eksoottisen Elsan ihannoitu ihonväri kuin tämän ajatukset.

Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa uskoa ja helluntaiuskontoa monipuolisesti, kiihkoilematta ja tietynlaisella hellyydellä kritiikistä huolimatta. Elsan matka ulos liikkeestä on oikeastaan läsnä ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta se ujuttautuu tietoisuuteen pehmeästi lause lauseelta: kun kirja loppuu, tajuaa tarinan käsitelleen luopumista koko ajan. Kuten oikeassakaan elämässä, maailmankuva ei muutu jyrkästi, vaan jokaiseen hyväänkin muutokseen liittyy haikeutta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 14: Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan