Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

”Kaikki kanitalon ulkopuolella oli turvatonta ja halpamaisuuden ja salaisen ylenkatseen maailmaa. Kukaan ei tunne kunnioitusta hyväuskoista kohtaan, niinhän Katri oli sanonut. Ja siinä Katri nyt taas istui papereineen ja hänen kärsivällinen, itsepintainen äänensä patisti Annaa kuuntelemaan, olemaan vastustamatta omia etujaan ja kieltäytymään jo ennen kuin hän edes itse tiesi mistä oli kysymys, ja tällä kertaa oli kysymys suuresta summasta, ja ajatella mitä sellaisellakin summalla sai aikaan kunhan vain huomasi että sitä saattoi tuntuvasti korottaa, vastapuoli ei ollut menetellyt rehellisesti ja niin edelleen ja niin edelleen.”

img_20180803_141456498677972.jpgTove Janssonin Kunniallinen petkuttaja (alk. Den ärliga bedragaren, 1982; suom. Kyllikki Härkäpää, 1983) on tiiviydestään huolimatta hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä romaani.
Hiljaiseen merenrantakylään sijoittuva tarina keskittyy kahden keskenään erilaisen ja eri-ikäisen naisen ympärille, mutta luvassa ei tosiaan ole se perinteinen ihmissuhdetutkielma – pikemminkin raaka ja jopa vastenmielinen kuvaus ihmisten epäloogisuudesta ja luonteen heikkouksista, hyväksikäytöstä ja itsepetoksesta.
Janssonille ominainen, sadunomaisuuteen sekoittunut surumielisyys kuitenkin pehmentää kirjan maailmaa siten, että päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksen jälkeen itselleni jäi vain kummastus.

Tarinan pääosassa on määrätietoinen, kova ja kylmä Katri Kling, 25, jolla on elämässään tasan kaksi tavoitetta: pitää huolta yksinkertaisesta 15-vuotiaasta veljestään Matsista ja kerätä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti ja rehellisesti – muista ja muusta välittämättä. Numeroita nuori nainen pyörittelee taiten, mutta sisäänpäin lämpiävässä kylässä häntä kunnioitetaan erikoisen tylystä luonteestaan huolimatta muistakin syistä: onhan hän tunnettu harvinaisen rehellisenä ja oikeudenmukaisena sovittelijana ja päättäjänä riitatilanteissa. Klingien äidin kuoltua jo vuosia sitten nuori Katri otti hänen paikkansa kaupan myyjänä ja kirjanpitäjänä, ja sai sen ansiosta pitää kaksikon lapsuudenkodin kaupan yläkerrassa. Kirjan alussa vanhempi miespuolinen kauppias on kuitenkin alkanut käydä hankalaksi, ja naisen tavoitteena onkin löytää uusi asunto mahdollisimman pian.

Katri haistaa tilaisuutensa koittaneen, kun kyläyhteisöstä eristäytynyt ja ikääntynyt lastenkirjailija ja taiteilija Anna Aemelin alkaa kaivata apua ostosten ja arkiaskareiden kanssa. Sinisilmäinen nainen on elänyt boheemin huoletonta elämää uskoen ja keskittyen hyvään, mutta Katriin tutustuminen alkaa vähitellen viedä häntä pois tolaltaan; ovatko kaikki kylällä todella niin ilkeitä ja epärehellisiä, kuin Katri hyisesti antaa ymmärtää? Katria puolestaan houkuttelevat Aemelinin suosittujen lastenkirjojen ympärillä pyörivät rahat ja ansaintamahdollisuudet. Postien ja ostosten kuljettamisesta alkanut tuttavuus vaihtuu Katrin hienovaraisen suunnitelman myötä pian yhteisasumiseksi Annan suuressa perintökartanossa, niin sanotussa kanitalossa.

Kuten arvata saattaa, kaksi täysin erilaisen maailmankatsomuksen ja luonteen omaavaa naista eivät mahdu samaan talouteen ilman yhteenottoja. Alkaa hiljainen sota talon herruudesta, ja molemmat alkavat käyttäytyä luonteensa vastaisesti; Katri epärehellisesti, Anna ilkeästi. Edes hiljainen Mats ei pysty rauhoittamaan tilannetta, vaan joutuu valtakamppailun ytimeen pelinappulaksi. Katri ujuttaa lonkeronsa niin Annan raha-asioihin kuin mielipiteisiin, mutta jossain kulkee epävarman, vaikutteille alttiin Annankin raja. Kun tilanteen päätepiste on lopulta saavutettu, kumpikaan ei ole aivan entisensä.

Tarinan kaari pitää lukijan otteessaan loppuun saakka, sillä tilanteen kärjistyminen on kuvattu yhtä aikaa kutkuttavasti että tuskastuttavasti; ratkaisu on saatava tietää! Jälkeensä kirja jättää kuitenkin epämukavan ajatuksen siitä, kuinka jokaisen kuoren alla lymyilee jotakin pimeää, joka oikeissa olosuhteissa pääsee valloilleen. Keveyttä kirjaan tuovat kuitenkin Janssonille niin rakkaat merikuvaukset, humoristisestikin kuvatut kyläläiset ja vastustamaton tilaisuus arvuutella sitä, kuinka paljon Anna Aemelin lasten fanikirjeineen kuvaa kirjailijaa itseään.

*  *  *

Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 23: Kirjassa on mukana meri

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Vesi hipoo vyötäröäni. Katson kuinka mieheni pää painuu veteen ja pulpahtaa sitten taas pintaan. Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle?
Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset.
– En minä halua sinua jättää.
– Mutta sinä et halua olla minun mieheni.
Siinä me seisomme, tämä asia välissämme loiskimassa. Hän sukeltaa pois.

img_20180803_141518626655379.jpgPaljon keskustelua ilmestyessään herättänyt, Selja Ahavan omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017) on runollinen, kaunis ja realistisen oloinen kuvaus paitsi avioerosta ja luopumisesta, myös halusta omistaa ja pitää rakkaansa muuttumattomana. Keskusteluissa on esitetty mielipiteitä myös siitä, että kirja olisi transfoobinen ja -vihamielinen, mutta itse tulkitsin, että kirjassa kuvataan eroavan naisen tuntoja sellaisinaan. Ne ovat kenties vihamielisiä ja itsekkäitä, mutta eivät henkilöidy sukupuolenkorjaukseen – vihan kohteena ovat menetetyt toiveet, mahdollisuudet ja muistot, joihin halutaan tarrata yllättävän eron edessä kuin viimeiseen oljenkorteen.

Pääroolin nimeämätön nainen, kirjan edetessä ex-vaimo, ei koskaan erityisemmin arvostanut miehensä stereotyyppisen miehisiä puolia, ennen kuin eräänä päivänä aamupalapöydässä saakin kuulla miehensä halunneen aina olla nainen. Tästä alkaa tunteiden vuoristorata: nainen alkaa epäillä kaikkea yhteistä elämää aina ensitapaamisesta lähtien. Hän epäilee miehen tunteita transsukupuolisuudesta vetoamalla sota- ja historiaharrastuksiin, eikä ota omaksi yllätyksekseen kuuloonsakaan suhteen jatkamista loputtomiin: hän haluaa miehen, jonka ruumiinosia hän alkaa tallentaa mieleensä pala palalta ennen niiden lopullista menettämistä.

Epäilyn jälkeen ja tilanteen tullessa julkisemmaksi myös perhe- ja ystäväpiirissä puskevat päälle toisenlaiset tunteet. Pettymys oman rakkauden riittävyyteen iskee kovaa: enkö rakastanutkaan ihmistä, jonka luonne ja mieli ulkoisista muutoksista huolimatta ovat samat? Miten suurin osa läheisistä suhtautuu asiaan niin hyvin, vaikka puolisona kaikki on vaikeaa? Välillä nainen tarjoaa apua hetki hetkeltä enemmän naiseksi muuttuvalle miehelleen vaate- ja meikkiasioissa, toisessa hetkessä jo kiroaa rooliaan.

Lopulta kamelin selkä katkeaa, mutta avio- ja asumusero eivät heti tuo kaivattua helpotusta. Viha ja pettymys eivät laannu napin painalluksella, ja miehen muutos uudeksi ihmiseksi aiheuttaa alitajuista vastarintaa aina tämän uuden nimen omaksumisesta lähtien. Kliseisesti aika parantaa, ja miehestä jäljelle jääneitä mielikuvia voi jo hieman helliä lämpimästi, ihmetellen elämän kulkua.

Pariskunnan erilleen kasvuun, miehen sukupuolenkorjaukseen ja naisen eron tuskaan sekoittuvat runollisesti kirjoitetut matkakuvaukset 1400-luvulta. Kirjailijan valinta yllätti, mutta osoittautuu erittäin toimivaksi: matkakertomukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja ne kietoutuvat nykyhetkeen kirjan loppua kohden yhä monitasoisemmin. Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen laivasaattue jatkaa Intiaksi kutsumansa Kiinan metsästystä vimmalla vastoinkäymistenkin jälkeen, mutta päätyvät lopulta Etelä-Amerikkaan – edelleen todistellen mannerta Intiaksi. Samalla tavoin päähenkilö pohtii ihmistä ja toisen tuntemista: me kutsumme toista jollakin nimellä ja ajattelemme hänestä tietyllä tavalla, mutta se, mitä hän sisimmässään tuntee olevansa ja mitä hän todellisuudessa on, saattavat olla jotain aivan muuta. Vaikka se itsestä vaikuttaisi päivänselvältä Intialta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Heli Laaksonen: Sulavoi

Eikä erost viel tiäretä mittä

Laver on piän ja mää olen suur
ajan sunt unissan seinä vaste littanaks
herät ain ko määki herän
kaneliposki
olet taas jättäny hellyyskraanan tippuma
tip
t
i
p
see valu yäs
vaik väität et laitit sen kii
ja harman toppatakkis povitaskus
kasvatat nii suuri
toiveihaaveisulossiunelmi
et saat myymäläetsivä
epäilemä.

img_20180803_1415071974963899.jpgOlen erittäin laiska lukemaan runoja, sillä koen niiden tulkinnan edellyttävän paljon enemmän ajatustyötä ja ponnisteluja kuin proosan lukeminen. Onnekseni nappasin kuitenkin haasteen inspiroimana ja aivan liian pitkään lukulistalla keikkuneen Heli Laaksosen Sulavoin (Otava, 2006).
Kannen iloinen naivistisuus jatkuu tietyllä tapaa myös runoissa, joissa ihmisten rakkaudenkaipuuta, haaveita ja arkipäivässä nousevia huomioita kuvataan lämmöllä – ja sopiva virne suunpielessä. Kuitenkin vain tietyllä tapaa, sillä päältä päin kevyet, tunteita pursuavat runot ovat salaviisaita ja hienosti rakennettuja. Oman viehättävän lisänsä tuo lounaismurre, jolla Laaksonen tunnetusti runoilee.

Kokoelma jakautuu viiteen nimettyyn lukuun sekä erillisiin ensimmäiseen ja viimeiseen runoon. Ensimmäinen luku, Merimiäsmuisti, keskittyy matkaamiseen, kaukana olevan rakkaan kaipuuseen ja mereen sekä luontoon. Paikannimet, saaristosanasto ja tuokiokuvaukset eri tavoin hieman yksinäisten majoista ovat kuitenkin toiveikkaita ja liikkeessä, eivät pysähtyneitä paikoilleen. Toinen luku, Aurinkokannel, kertoo rakkaudesta perisuomalaiseksi miellettyyn koreilemattomaan tapaan. Kuten runossa En san sitä sana todetaan: ”Siin on ärräki ja äs suhise” – ja se siitä. Toisaalta mukaan mahtuu myös pidättelemättömiä rakkaudentunnustuksia, jotka laittavat hymyilemään suloisuudellaan, toisaalta arkisuudellaan.

Kolmas luku, Kaneliomenakruunu, siirtyy tarkastelemaan luontoa: vuodenajat vaihtuvat ja kotipihan linnut laulavat, mutta myös ihmisluontoa sen kaikkine kummallisuuksineen ja suruineen ehditään ruotia lempeään sävyyn. Tätä seuraa tunnelmanvaihdos neljänteen lukuun, jonka nimikin, Käsijarrukäännöksi , saa lukijan odottamaan arvaamattomia tunteita: pettymyksiä, aggressiota ja omia puutteita. ”Elämä ei ol Muumilaakso” ja ”saak mittän kaunist koska / ennen ko sen hajotta kappaleiks?” toteavat runojen puhujat lakonisesti. Viides ja viimeinen luku, Pallomereneiroi, kääntyy kuitenkin kokoelmaa määrittävien sanankäänteiden pariin, lapsenomaiseen elämäniloon ja arjen ihmeellisyyden huomaamiseen. Viimeiseen lukuun mahtuu mukaan kuitenkin myös pientä kapinallisuutta yllättävän terävän satiirinkin muodossa.

Kun kokoelma vielä alkaa itsensä hyväksymistä käsittelevällä runolla Mää ja mää (nyt vuonna 2018 runo tuntui erityisen ajankohtaiselta kaiken itsensä etsinnän ja vartalopositiivisuuden myötä) ja päättyy sinisävyisiä haaveita maalailevaan Kaunei uni -runoon, on oivalluksia, lyhyitä tarinoita ihmiskohtaloista ja jopa sadunomaisuutta yhdistelevä kokoelma vielä pitkään lukemisensa jälkeen hymyilyttävä kokonaisuus. Useimmiten nimettömiksi jäävät puhujat (ja paikoin päärooleissa seikkailevat inhimilliset eläinhahmot) elävät Laaksosen kauniissa, mutta koko tunneskaalan sisältävässä maailmassa, johon itsekin haluaisi lukemisen jälkeen päästä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kotimainen runokirja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

”En yhtään tiedä”, sanoin hetken kuluttua ja silitin käärmeen nahkaa. ”Mitä tekisin.”
Halusin kertoa sille, että olen yksinäinen. Niin yksinäinen, että joskus puhun asunnossani itsekseni, että välillä kävelen puistoon, istun penkille ja katson monta tuntia ihmisiä jotka ovat tulleet sinne läheistensä kanssa, ja minä halusin kertoa, miten pieneksi ja yhdentekeväksi itseni tunnenkaan kun he alkavat syödä ja nauraa yhdessä, ja miten en voi lakata ihmettelemästä miten ihmiset voivat löytää tuollaisen keskinäisen rytmin, ja minä halusin kertoa käärmeelle, että kaikkien näiden vuosien yksinäisyys on ollut niin julmaa, että joskus minusta tuntuu siltä kuin kukaan ei tietäisi olemassaolostani.

img_20180716_2106159535976.jpg

”Maaginen esikoisromaani pelosta, rakkaudesta, kuolemasta ja kissasta”, tiivistää Pajtim Statovcin esikoisromaanin, Kissani Jugoslavian (Otava 2014), takakansi. Hieman vajaa 300-sivuiseen romaaniin tosiaan on mahdutettu niin laaja kirjo teemoja ja symboliikkaa, että niiden erittelyn ajatteleminenkin tuntuu työläältä.

Toisin kuin tämän sanottua luulisi, lukukokemus on kuitenkin mukaansa tempaava ja ihastusta herättävä, vaikka synkät ja väkivaltaisetkin tapahtumat seuraavat hahmojen kannoilla. Tämän lukijan voittivat puolelleen kuitenkin vanhojen albaaniperinteiden rikas kuvaus, maahanmuuttajien lasten sopeutumisen mielenkiintoinen seuraaminen sekä äitiin ja poikaan fokusoivan romaanin hennosti onneen kurkottava loppu.

Romaanissa seurataan kahden hahmon tarinaa ensin ajasta ja paikasta toiseen hypellen, lopulta limittäin 2010-luvun Suomessa. Eminen tarina alkaa 1980-luvulta, Jugoslavian maaseudulta. 15-vuotias nuori albaani tapaa sattumalta itseluottamusta uhkuvan Bajramin, ja monivaiheiset hääjärjestelyt alkavat samoin tein. Varakkaaseen sukuun naitu Emine kuulee olevansa hyvin onnekas, mutta todellisuudessa yksi toisensa jälkeen murskaantuvat idealistiset mielikuvat avioliitosta, perheestä ja aviomies Bajramista jättävät jälkeensä tuskaa ja tyytymistä.

1990-luvulle saapuessa levottomuudet albaanien ja muiden ryhmien välillä kärjistyvät katastrofiksi, joka lennättää Eminen perheineen Suomeen. Kirjassa kuvataan riipaisevasti, miten lasten ja vanhempien välit viilenevät yhtä matkaa kulttuurierojen kasvamisen myötä: vanhemmat ovat mielestään vain väliaikaisesti pois kotimaastaan, kun perheen lapset identifioituvat rasismista huolimatta enemmän suomalaiseen yhteiskuntaan. Toisaalta Emine myös huomaa tasa-arvoisen maan mahdollisuudet, ja pystyy toteuttamaan omannäköistään arkea vuosikymmenten odotuksen jälkeen.

Toisaalla seurataan Eminen pojan, Bekimin, kamppailua monenlaisten odotusten, tarpeiden ja halujen ristitulessa nykyajan Helsingissä. Bekim opiskelee yliopistossa, mutta monenlaiset varjot seuraavat häntä. Homoseksuaalisuus, suomalaisten häneen kohdistama rasismi ja pirstaleinen, ehkä väkivaltainenkin lapsuus lamaannuttavat nuoren miehen niin, etteivät opinnot tai ihmissuhteetkaan onnistu. Yhtäkkiä yksinäisyydestä kärsivän miehen elämään ilmestyvät kuitenkin puhuva, vaarallisen hurmaava kissa sekä sohvan alle vetäytyvä kuristajakäärme. Lemmikkikäärme ja ilkeä kissa elämänkumppanina eivät kuitenkaan tuo kaivattua onnea ja rakkautta, vaan tasapaino löytyy vasta, kun Bekim pystyy irrottamaan ne elämästään.

Kirjan maagiseksi kuvailtu puoli tuleekin esiin juuri Bekimin osuuksissa, joissa erilaiset vaikeudet realisoituvat kissan ja käärmeen muodossa. Teema jatkuu myös kirjan viimeisessä luvussa, jossa Emine kertoo ottaneensa kissan – siitä huolimatta, että hänen kulttuurissaan niitä pidetään likaisina eläiminä. Käärme on mielenkiintoinen symboli: Bekim on pelännyt niitä pienestä asti ja kärsi lapsena pahoista käärmepainajaisista, mutta päätyy silti hankkimaan sellaisen itselleen lemmikiksi vapaaehtoisesti. Kissa puolestaan tuo surua ja tuskaa ilkeillä kommenteillaan ja epäreilulla käytöksellään, mutta Bekim ei halua päästää siitä itse irti.

Itse rinnastan käärmeen Bekimin vaikeaan isä-suhteeseen, joka on jatkuvasti läsnä, ja lopulta lähes tukahduttaa hänet. Kissan tulkitsin symboloivan sopeutumista, uuteen tottumista ja itsensä hyväksymistä. Kissa raastaa Bekimiä, sillä se edustaa nuoren miehen kipukohtia, jotka vaativat käsittelyä. Toisaalla Emine ottaa kissan kenties merkkinä uuteen elämään sopeutumisesta; hän uskaltaa rikkoa albaanitapoja ja toimia kuin suomalainen.

Kissani Jugoslavia on siitä kutkuttava teos, että se on täynnä tulkinnanvaraa; käärmeen ja kissankin voisi selittää varmasti kymmenillä uskottavilla tavoilla! Molemmat tarinapuoliskot etenevät sujuvasti ja tiivistyvät tyydyttävään, realistiseen päätökseen (siinä määrin kuin maagisuus antaa myöten), ja kieli on kaunista muttei kikkailevaa. Päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin Emine. Albaaniyhteisön tapakulttuuri ja elämänmeno 1980-luvun Jugoslaviassa on kuvattu uskomattoman aidosti ja mielenkiintoisesti; jos en toisin tietäisi, epäilisin kirjailijan itse eläneen Eminen elämän.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

 

Graeme Simsion: Vaimotesti

”Nainen oli antanut minulle puhelinnumeronsa ja käskenyt minua soittamaan. Tämä tapaus oli sekoittanut elämääni enemmän kuin Takkijupakka, Parvekeateria tai jopa mahdollisen Isäprojektin herättämä innostus. Tiesin, että sellaista tapahtui jatkuvasti: kirjojen, elokuvien ja televisiosarjojen henkilöt tekivät täsmälleen sitä mitä Rosie oli tehnyt. Mutta niin ei ollut koskaan tapahtunut minulle. Yksikään nainen ei ollut koskaan huolettomasti, mitään ajattelematta ja automaattisesti kirjoittanut paperille puhelinnumeroaan, antanut sitä minulle ja sanonut: ”Soita minulle.” Minut oli väliaikaisesti liitetty osaksi kulttuuria, jota pidin itseltäni suljettuna.”

img_20180716_210301856633513.jpg

Graeme Simsion on kirjan takakannen mukaan australialainen käsikirjoittaja, kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Hänen esikoisteoksensa Vaimotesti (alk. The Rosie Project, 2013; suom. Inka Parpola, Otava 2013) sukeltaakin osuvasti juuri miespuolisten yliopisto-opettajien maailmaan, toki komiikalla ja ihmissuhdesopilla väritettynä. Kevyt ja nopealukuinen romaani tarjoaa hauskojakin hetkiä, mutta sitä lukiessa nousee turhan usein mieleen tuttu virsi komediasta vaikeana lajina. Ennen kaikkea tämä kirja on siis helppoa ajanvietettä, jota lukiessa maailmaa ei tarvitse ottaa niin vakavasti.

Lyhyesti kuvailtuna Vaimotesti on jonkinlainen chick litin miehinen vastine: sosiaalisesti kömpelö genetiikan professori Don Tillman löytää heikoista puolistaan huolimatta viehättävää naisseuraa treffeille, mutta Sitä Oikeaa ei tahdo (pitkän vaatimuslistan vuoksi) löytyä rinnalle. Luottoystävänä ja neuvonantajana toimii avioliiton ulkopuolisia seksiseikkailuja maanisesti harrastava Gene, kollega psykologian laitokselta. Gene ja vaimonsa Claudia pyrkivät auttamaan vetäytyvää ystäväänsä ihmissuhdeasioissa, ja pian Don aloittaakin tieteellisiin mittakaavoihin yltävän kyselytutkimuksen täydellisen kumppanin löytämiseksi. Kuten arvata saattaa, kaikki ei tietenkään ratkea näin helposti, ja ainoa varteenotettava ehdokaskin osoittautuu oikeastaan täysin kriteereihin soveltumattomaksi Rosieksi.

Erilaiset väärinymmärrykset, sivuraiteille johtavat geneettiset tutkimukset Rosien isän löytämiseksi sekä Donin päänsisäinen kipuilu ovat juonen pakollisia mutkia matkalla kohti onnellista loppuelämää – eli parisuhdetta. Kaava on siis tuttu lukuisista romanttisista tuotoksista aina vastentahtoista rakastumista myöten, mutta mukaan on punottu myös hitusen tuoreempia aineksia: miesnäkökulmaa deittailusta, geneettistä tutkimusta ja päähenkilön jonkinasteinen autismi, johon viitataan usein.

Vaimotesti on nopeasti luettu ja viihdytti viimeisille sivuille pääsyn verran, mutta erityisen hauska se ei omasta mielestäni ollut. Kenties se johtui huumorin kulttuurisista eroista, kenties kliseiden suuresta määrästä, mutta se onnistui myös herättämään kysymyksiä sopivuuden rajoista. Tarinalla on selkeästi vilpitön pyrkimys lukijan viihdyttämiseen, mutta esimerkiksi minäkertojana toimivan Donin autismi saa välillä niin liioiteltuja muotoja, että ne eivät enää tunnu menevän ainoastaan absurdiuden piikkiin. Myös ystäväpariskunta Genen ja Claudian aviokriisi tuntui hieman turhan korostuneelta ja päälleliimatulta.

Kirjan ansioksi on kuitenkin sen monista päättömyyksistä huolimatta nostettava aktiivinen naishahmo Rosie, joka ei romanttisten kertomusten konventioiden mukaisesti jää passiiviseksi statistiksi Donin rakkauden edessä, vaan pikemminkin vetää Donin pelkällä läsnäolollaan ulos kuoresta ja rutiineista. Onnellinen loppukin ilahduttaa, vaikka tässä lajityypissä sen osaa aavistaa jo kaukaa.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt